Marjukka Mäkelä

Angon keramiikkakurssi
20. — 21.4.2002 KUMPPANUUSTALO HORSISONTISSA MALMINKARTANOSSA

Kurssilla opimme valmistamaan keraamikko Liisa Lehdon ohjauksessa kivikautisia saviruukkuja tuon ajan menetelmällä, ns. vyöhyketekniikalla.

Saimme kukin 3 kg kimpaleen savea, johon sekoitimme 300 g karkeaa, poltettua hiekkaa ja 300 g nk. samottia, tulenkestävän saven poltettua murskaa, joka toimii tunnisteaineena, jotta nykyaikaisia ruukunpaloja ei erehdyttäisi luulemaan esihistoriallisiksi, kun ne joskus joutuvat luontoon. 

Kun savi oli kunnolla vaivattu siitä tuli leipoa kahden sormen paksuisia pötkylöitä ja painella ne littanoiksi nauhoiksi. Ruukkua alettiin rakentaa suuosasta alkaen puiselle alustalle. Pian koko joukko väänsi hiljaisuuden vallitessa kukin omaa ruukkuaan posket punoittaen. Kokeneiden leipurien käsissä savi tosin rullautui vaivattomammin. 

Ruukku kasvoi kohti pohjaansa kerros kerrokselta. Nauhat liitettiin sormin painelemalla toisiinsa aina edellisen kerroksen sisäpuolelle, niin että ruukku työn edistyessä suippeni – niin kuin kampakeraamisen ruukun pitääkin. Saumat siloiteltiin huolellisesti, sillä kun ruukut poltetaan ovat juuri saumakohdat kriittisiä ja saattavat aiheuttaa ruukun halkeamisen. Ruukku koristeltiin valusavesta itse työstetyllä hammastetulla leimasimella ja puutikulla. Opettajan tuomista kuvista näimme, mihin olisi pyrittävä.

"Ai, onko tuollaisiakin ollut?"

Kivikautisesta keramiikasta käytetään joskus sanaa ”primitiivikeramiikka”. Totuus on kuitenkin se, että me teknistyneen maailman edustajat koimme hyvin primitiivistä avuttomuuden tunnetta tuon ”primitiivisen” tekniikan edessä. Oli pakko nöyrtyä, kun jo loppusuoralle edennyt, tuntikausia kestänyt ruukun rakentelu täytyi keskeyttää ja muovata savi uudelleen möykyksi, kun reuna ”ei suostunut” kaventumaan oikealla tavalla, vaan alkoi lerpsottaa uhkaavasti.

Lohdullista oli, että näin kävi useammallekin meistä; joillakin oli savi päässyt liiaksi kuivumaan ja lohkeili, joillakin taas se oli liian märkää ja synnytti mitä mielikuvituksekkaampia muotoja. Joskus taas alareuna alkoi pullistua liian innokkaan muovaamisen takia. "Ai, onko tuollaisiakin ollut?" kysyi silloin opettajamme uteliaana. Ihania muotoja syntyi usein melkein sattumalta, mutta valitettavasti ne eivät aina olleet sitä, mitä haluttiin - siis kivikautisia. Niinpä yksi sun toinenkin sai alkaa seuraavana päivänä korottaa suuosasta ruukkuansa, vaikka se näytti oikein sievältä. Olin näkevinäni, että erot tekijöiden luonteenpiirteissä tulivat esiin tässä työssä ja varsinkin koristelussa. Räväköiden ruukut olivat krouveja ja räväköitä, hiljaisten ruukut hiljaisia ja harmonisia.

"Eihän siitä tuollaista pitänyt tulla!"

Totuimme myös tämäntapaisiin mukavan opettajamme vilpittömän spontaaneihin huudahduksiin, ennen kuin hän kaksine taitavine käsineen riensi pelastamaan sitä, mikä pelastettavissa oli. — Niin, keramiikan teossa jännittävää onkin juuri se, että etukäteen ei varmuudella voi sanoa, mitä syntyy. Työn aikana mielialat vaihtuvat ihastuksesta syvään epätoivoon. Mutta saimme kuin saimmekin kaikki aikaan jonkinlaisen ruukun, jotkut jopa kaksi. Nyt niiden annettaan kuivua kunnolla ja ne poltetaan ensi kesänä avopoltolla eli jonkinlaisella kuopparoviolla Jokiniemen kaivauksien yhteydessä. Silloin on uusi jännityksen aihe: säilyykö ruukku ehjänä vai murtuuko se kappeleiksi. Kyllä kappaleetkin voivat olla ihan mukavia, eikö vain? Ainakin ne ovat isompia kuin mitä kaivauksilla olemme löytäneet.

Tässä poltetaan minun ruukkujani Ristiinan Aartamannimessä omatekoisessa kuoppaliedessä. Hyvin onnistui poltto ja oli kiehtovaa katsella punaisena hohtavia ruukkuja ja aamulla nostaa ne vielä lämpimän tuhkakasan päältä ihailtaviksi.