Sysmä.
Ajan pitkin kylänraittia
kohti kirkkoa, pilvinen taivas, suuri irrallisuus.

Marjukka Mäkelä 

SYVÄltä
SYSMÄSTÄ

Suurenkylän kartano, alarinteessä sitä vastapäätä alakuloinen näkymä: myllätty alue, joukko kyyristelevää väkeä. Muhkurainen tie kaivausalueelle. Pysäytän auton. Hiljaisuus monen ajotunnin jälkeen. Olen kuin unessa: Vaihdan kaivausvaatteet ylleni, kurkotan takapenkiltä uutuuttaan kiiltelevän kaivauslastan, "pelkan". Tästäkö se nyt alkaa, elämäni ensimmäinen kaivaus? 
Etsin tuttuja hahmoja, siellä onkin kaivausten johtaja Hannu Poutiainen Lahden museosta, tuolla arkeologi Timo Sepänmaa ja Eero Siljander. Ilahdun, kaikki siis hyvin.

Aikaisempi kaivausporukka on tehnyt täällä töitä jo parisen viikkoa. Alueelle on rajattu useita ruudukkoja, joissa on edetty 5 cm:n välein osin jo neljänteen kaivauskerrokseen asti. Edellisen päivän rankkasade on tehnyt alueen liejuiseksi ja ikäväksi kaivaa.

Hannu pitää lyhyen johdannon lähiympäristön muinaisjäännöksistä: Kirkkovainion kivikautinen asuinpaikka, Suurenkylän uhrikivi, Surmakiven uhrikallio ja hautaröykkiö, Haapasaaren viikinkiaikainen kalmisto ja Aittosaaren merovinkiaikainen polttokenttäkalmisto ... Vaikuttavaa.

— Käy vaikka tuohon, kivikasan toiselta puolelta pitää vielä kaivaa. Antaa kangaskäsineet. —  Pelkkakin on, rikkalapio on, ämpäri on, polvipehmuste on. Tekniikka vain puuttuu. Kivikovaa maata, epätoivoista ruopsutusta. Että minun annetaan!!

 Nyt jo ruokatauko. Tuntuu etten ole tehnyt vielä mitään. Turhauttavaa, olen pitänyt itseäni rivakkana työntekijänä, mutta nyt olo on kuin uudessa työpaikassa ensimmäisenä päivänä: epämääräinen tunne, pelko siitä, että saatan aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Muut etenevät täsmällisesti ja ripeää vauhtia ruudussaan, minä jään rintamasta, huomaan että olen paikoin kaivautunut liian syvälle. Tekisi mieli tasoittaa maa jälkeenpäin mullalla, ettei kukaan huomaa Lappisen Kalle etsii innolla irtolöytöjä yläpuolisista multakasoista ja tulee välillä tutkimaan metallinilmaisimella myös meidän ruutujamme. Laite vingahtelee joskus heikosti, joskus lupaavan voimakkaasti. Onko se rautakuonaa — vai hieno solki? Panemme puutikkuja merkiksi vingahdusten kohdalle. Aina, kun olen edennyt tikun kohdalle, lamaannun, liikkeet hidastuvat, kaaputan varovaisesti, varovaisesti; olisi kauheaa raapaista rikki jokin korvaamattoman arvokas artefakti. Tässä on nyt jokin metallilevy, ehkä pronssia, hyvin hauras. Timo Sepänmaa ottaa sen talteen savipaakussa, ettei se vahingoittuisi, kietoo muoviin, se toimitetaan konservaattorille. Tunnen itseni ensi kertaa vähän tärkeäksi.

Illalla jalat ovat puuduksissa. Teemme kuitenkin vielä "kuppikivikierroksen" ympäristöön. Näen vain osan, mutta maisemat ovat mykistävän runollisia, kuin suoraan jostakin romantiikan ajan maalauksesta: ihania suurikukkaisten kellojen reunustamia hiekkateitä, laidunmaita hattarapilvisen taivaan alla, katajaa ja kissankelloja kasvavia kumpareita, avaria niittyjä ja raukeita lehmiä. Vain aidanviertä asteleva, maitoämpäriä kantava emäntä puuttuu.

Illalla kuulemme, että innokas ydinjoukko oli ollut kaivauksilla iltakymmeneen. Oli löytynyt ehjä hopeasolki.  Harvinainen, sellainen, jonka kehässä on levennykset neulan kohdalla. Kirjoja selataan, hieman vastaavan tyyppinen on löytynyt irtolöytönä Nokialta.

Seuraava päivä: sataa tihuttaa, kyykimme telttakankaan alla vieri vieressä, kodikas tunnelma. Alkaa tulla löytöjä, ihmiset innostuvat. Löytyy kasapäin luuta, joka tuntuu minusta ensin aika vähäpätöiseltä talteen otettavaksi. Mutta Hannu Poutiainen arvostaa luulöytöjä ja osoittautuu todelliseksi luuasiantuntijaksi. Hän kehottaa ottamaan talteen joka sirun. — Tietenkin talteen, upeaa, tuo hevosen reisiluu täytyy yrittää saada kokonaisena. Timo tulee taas apuun. 

Luu on tässä tiiviissä savimaassa, hapettomassa tilassa säilynyt Suomen oloissa poikkeuksellisen hyvin. On vain vähän löytöjä, joista voisi esimerkiksi päätellä minkä kokoisia kotieläimet muinoin olivat. Löytyy myös kokonainen hevosen kavio, sian leukaluuta. Siinä törröttää hampaita, jotka ovat mässyttäneet ruokaa joskus satoja vuosia sitten.Koska minun täytyy lähteä kotimatkalle ennen muita, lopetan kahvitauon ja menen yksin takaisin kaivamaan. Puutikun kohta, nyt täytyy keskittyä. Jotakin pientä, kiiltävää, kuin hopeaa. Mutta onko se vain jokin nykyajan kapine, vieheen osa? Kierteeksi väännettyä metallilankaa, lenkit molemmissa päissä. No, käynpähän näyttämässä Hannulle. Se on kankiketjun nivel, ehkä hopeaa … tai sitten tinaa. — Tämä ainakin on keskiaikaa! hän riemuitsee. — Älä säästele silkkipaperia.

Aikaa alkaa käydä vähiin, mutta löytöjä alkaa tulla kuin liukuhihnalta: pronssinen ongenkoukku, putkikeihäänkärkiä, metalliheloituksia, useita veitsiä, eri eläinten luita, esimerkiksi hirvensarven osa, jossa on veistojälkiä. Vaaitus, löytökorkeuden määritteleminen, on Mika Ainasojan hommaa. Hän vaaittaa tottuneesti ja ripeästi, huutaa lukuja täsmällisesti kuuluvalla, kuitenkin ystävällisellä äänellä. Anssi Malinen piirtää kaivausaluetta keskittyneesti ja hiljaisena.

Miksi arkeologia kiinnostaa uteliaita, tarkkuuteen taipuvaisia, analyyttisiä, järjestelmällisiä, sitkeitä ja sisukkaita ihmisiä? Koska se on ihmeellistä ja jännittävää. Koska kaikki perustuu siihen, että kaikki toimet tehdään järjestyksessä, että edetään kontrolloidusti, että kaikki kirjataan huolellisesti muistiin, että tehdään päätelmiä, esitetään olettamuksia.

Ja kun kaikki on muistissa ja arkistoituna paksuun silkkipaperiin kiedottuna, asioiden kaikkinaista tutkimista voi jatkaa pitkienkin aikojen päästä, erilaisia päätelmiä voi tehdä, olettamuksia esittää myös paljon myöhemmin. Tämänkin alueen merkitys voi lopullisesti selvitä vasta myöhemmissä yhteyksissä. Löytöjähän tuli laidasta laitaan: kotieläinten luita, korujen ja aseiden osia, polttamisen jälkiä, rautakuonaa, kalastusvälineitä ... Ketkä täällä asustivat? Minkälaista elämää täällä on vietetty? Minkälaisia yhteyksiä heillä oli lähiseutujen väkeen?

Hyvästelen, kuulen Hannulta, että sain olla mukana tutkimassa poikkeuksellisen monipuolista, löytörikasta kohdetta, että porukka oli innostunutta ja yhteistyö hyvää. Niin, olin mukana vain hetken, kuten olen mukana vain pienen hetken myös tässä ihmiskunnan historiassa, pieni osanen tässä mielenkiintoisessa jatkumossa.

Oikeastaan olen ylpeä savisista saappaistani ja sadetakistani, rähjääntyneestä pelkastani. Näitä ei vähään aikaan puhdisteta. Ne ovat konkreettinen todiste siitä, että olin mukana taistelussa, jossa etenin (melkein) rintaman mukana, vaikken paljon ymmärtänyt, mistä on kyse. Mutta kärsimys ei ollut turhaa. Me kuulemma voitimme!

Nämä Marjukka Mäkelän kaivauskokemukset ovat ensimmäiseltä ja toiselta päivältä heinäkuuta 2000.

Kaivauskohde oli osa Sysmän Ihananiemen muinaisjäännösaluetta, josta on aiemmin tutkittu röykkiöitä tien ja pyörätien rakentamisen yhteydessä. Myös rautakautisesta asuinpaikasta on löydetty merkkejä.

Kaivausalue on ollut rautakauden lopun ja keskiajan alun rakennusten pihapiiriä. Kohde on Suomen oloissa todella merkittävä, sillä savimaasta johtuen orgaanista ainetta on säilynyt harvinaisen paljon. 

Alueella on luultavasti ollut viikinkiaikainen kalmisto, mihin viittaa se, että osa löydetyistä esineistä — mm. helmiä, rikkonaisia koruja — on ollut tulessa. Kaivauksissa paljastunut kiveys on peräisin raudanpelkistysuuniista. Sen ajoitusta odotetaan mielenkiinnolla. 
Alueelta löytyi paitsi paljon rautakuonaa myös pronssipellin ja pronssiesineiden katkelmia ja upokkaita, mistä päätellen paikalla on sulatettu ja valmistettu myös pronssiesineitä.

Löytöihin kuului mm. vieressä kuvattu ketjunkantaja, joka on harvinainen muunnos spiraaliketjunkantajasta. Samanlaisia on aiemmin löydetty Lammin Vanhankartanon polttokenttäkalmistosta[1] ja Karjalan Räisälästä, kaksi on löytynyt Sakkolasta[2]. 

Löytyi myös pari tavallista spiraaliketjunkantajaa, laajapesäinen, koristeltu luulusikka, putkikeihäänkärki, useita erilaisia helmiä, länsimaisia hopearahoja, hopeisen hevosenkenkäsoljen katkelma ja muutama pala rautakautistyyppistä keramiikkaa sekä pari palaa nuoremmalta vaikuttanutta keramiikkaa.

Artikkeli on ilmestynyt julkaisussa  Päijät-Hämeen tutkimusseuran arkeologisia tiedonantoja  3/2000

Piirrokset: Marjukka Mäkelä

1 Kivikoski, Ella. Die Eisenzeit Finnlands. Helsinki 1973. Kuva 768

2 Uino, Pirjo. Muinais-Karjala. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 104. Helsinki 1997. S. 362