Jouko Mattila

Meill´ on hanki ja jää

Mutta jäätikkö alkoi sulaa yhä nopeammin. Mereen virtasi kohisten koko jäänreunan osalta sulavaa vettä. Monin paikoin sitä ryöppysi jään alta, jäätunneleista purkautuvat vedet syöksähtivät korkeina kuohuina ilmaan törmätessään mäkeen, joka kasvoi tunnelin suulla veden kuljettamista kivistä ja sorasta. Nyt syntyi pyörteiden pohjalle hiidenkirnun porauksia, mutta ne peittyivät nopeasti maakerroksiin. Pyörteet ja niiden väliset vesivuoret velloivat vaarallisesti muuttaen alituiseen muotoaan ja paikkaansa. Nahkaveneellä ei ollut asiaa sekaan, ei myöskään viisi miestä kantavalla haapiolla. He olivat tulleet sillä Emajoen latvoilta, kun vesi oli alkanut nousta.

Tarkkailin jään reunasta kurottuvalla kalliolla. Jylinä oli jyhkeä, pärskeet kastelivat, yritin tähystellä pyydyspaikkoja, valaan valkohöyryisiä puhalluksia. Ihan silmissä näytti läheisen tunnelin suu peräytyvän päivittäin, kallio ojentautui liukkaaksi niemekkeeksi. Lännessä näin suuremman maan. Jäätiköllä oleilu muuttui aina vain epävarmemmaksi. Sorakumpu venyi pitkäksi, sen molemmin puolin veet vilisivät yhä vinhemmin. Koiramme vikisivät ja ulisivat kauhuissaan. Ei yön eikä päivän rauhaa. Repeävien rotkojen rytinä ja soran jyrinä sekoittui vesien jylinään. Jossain auringonlaskussa näin sinisen, rauhaisamman jään reunan. Lähdimme länteen. Jäätikön rotkot olivat yhä syvempiä ja vaarallisempia. Jään sulaminen sai sorapatjan liikkumaan ja paksunemaan. Lopulta jääkantta peitti metrinen sora. Kulkiessamme saattoi suuria alueita solahtaa jäärotkoon, uhkana oli myös suurten kalliolohkareiden kaatuminen. Lännessä jää näytti kaartuvan kannaksena kohti suurta kalliosaarta.

Teimme matkaamme kiertäen, jään reunaa vältellen. Olimme yrittäneet vedättää haapiotamme koirilla, veneen alle oli asennettu pitkä jalas, köli toimi toisena. Vetäminen kivilouhessa alkoi käydä mahdottomaksi, jalakset hinkautuivat olemattomiin. Niitä olisi tarvittu, niistä sai pyydysretkillä alkeellisen maston tai nahkateltan harjahirren. Miehet kantoivat harteillaan nahkavenettä, sen pohja kesti tuskin terävien kivien kulutusta. Jään reunalla vesi pyöristeli kiviä myllyssään. Joissain kohden oli syntynyt kiiltäviä, pyöreitä pienoisjärviä, joiden keskustassa pyöri vinha pyörre, joka imi ryystäen sorisevaa soraa aukkoonsa. Koiramme uikuttivat pelosta, ne eivät juoneet edes lammen reunavettä. Jäälammen pohjalle kaartuvat soraspiraalit olivat koristeellisia Jätintarhoja.
                      
Saavuimme pohjoisesta korkealle kalliomäelle. Jääkannaksen molemmin puolin oli rauhallisempaa vettä suurina lahtina. Talvimetsästyksen tukikohdat oli unohdettava, teimme majamme nurin käännetystä haapiosta. Rantaviivalta saimme sen verran ajopuuta, ettei veneitämme tarvittu nuotioiksi. Olisi aika saada hylkeitä ja valaanrasvaa. Aloimme tiirailla ympärillemme korkeimmalta kukkulalta. Kaukana näköömme piirtyi valkoinen pärske. Se saattoi olla valaan aivastus siinä kuin kiveen lyönyt kuohu uudessa jääpadon luhistumiskohdassa. Meressä ajelehti valkeita jäävuoria, kovin pieniä verrattuna Norrveen rantaan. Nimesin paikan Tiirausmaaksi. 
Koitti illan, koitti aamun, koitti päivän kolmannenkin. Silloin kaksi meistä kiipesi kiireesti kanoottiin ja meloi ulomma. Kanootin mittaiseen vaaleaan valaaseen iskeytyi luinen harppuuna, tämä valas oli tarujen yksisarvien, sen kierteisestä kuonosarvesta saimme oivan lisäaseen.

Iltanuotiolla laulettiin kotipuolen lauluja. Muisteltiin kaihoten kyläämme ja perheitämme. Syötiin valaan käristettyä nahkaa, tuikattiin tuli rasvassa kastettuihin keppeihin soihduiksi. Piirreltiin tulikäärmeitä ilmaan, kehuttiin niitä suulla yhä suuremmalla. Lohikäärmeen silmärivi kohosi kohti Pohjoista taivaankantta. Eräs miehistä, Unka, Ukrin veli, alkoi rummuttaa yhä tiheämpään tahtiin. Ukri huojui, alkoi pyöriä, nousi, alkoi tanssia, kiljahti, horjui, hypähti, kaatui kyljelleen nuotion ääreen. Sopersi suustaan outoja sanoja näistä ilman ihmehistä. Huusi apuun esi-isät, vaahto valui toisesta suupielestä, hurjat silmät pyörivät pysähtyäkseen tuijottamaan. Hän kouristeli, nytkähteli, ilmoitti yhtäkillisen selkeällä äänellä Tiirin väelle: “Tänne asetuitte, täällä asutte kunnes vesi laskee, meri kuivaa”. Ja alkoi loilottaa yksioikoista nuottia nuotioon tuijottaen. Tuijotti tovin tulehen, tuijotti tovin toisenkin. Tulkaa kansat, maitten mahtavat, noutakaa turkikset Tuirasta, pyhän Emuun tanterilta.  

Mikä sai jään sulamaan? Louhikon uumenissa asui Louhikäärme, se vartioi kaiken tietäjän, Vipusen luolaa. Siitä oli kuuluva kuorsaus, kunnes Pohjan sankari noutaisi ikiaikojen salaisuudet. Mutta myös valkean jäämanteren alla asusti suuri voima. Sinne johtavia reittejä vartioi Ahti Vetonen. Nyt oli Ilman Impi kääntänyt kylkeään, jääpeiton reuna oli valahtanut kuumenneen reiden päältä. He huomasivat asettuneensa valtaisan, koukistuneen  jalan polvikumpareelle. Tuli kesä, tuli talvi, tuli nälkä, tuli ihmisen ikävä. Rantakivikkoon oli ajelehtinut rakkolevää, sitä he kuivattivat syödäkseen jauhettuna. Kalaa he keräsivät myös kuivattaakseen.  Nuotiopuita sai yhä niukasti, mutta etelätuuli saattoi ajaa suuren suman johonkin jääkoloon. Hylkeennahkaremmeillä he vetivät puut haapiolla Tiirin rantaan. Tiirausvuoren huipulla oli aina joku tähystämässä. Nahkakajakkia käytettiin kalastuksessa, isoa haapiota hylkeen- ja valaanpyynnissä.

Sarvivalas ei jäänyt ainoaksi. Haapion mittaisia maitovalaitakin he saivat useita, mutta ne olivat vielä voimakkaampia ja vaarallisempia. Ihme kyllä kukaan ei kuollut vaikka nuorin, Lempo itse, suistui syvään kuohuun, sukelsi maailmasta veenaliseen. Pärskyen hän nousi pintaan - kuin turska silmät muljottaen, viikset vipattaen. Porkka nosti hänet haapion reunaan koukkupääkepillä, kepillä, jolla verkon suu kurottiin umpeen saalista nostettaessa. Taas jatkettiin elon taivallusta, naisväkeä kaipailimme. Minne mennä muuallekaan kuin Tiirin kallioille, jääkentän liike ja rotkojen repeäminen esti talvellakin liikkumisen. Oli tullut ällistyttävän lämmin alle kymmenessä vuodessa. Vanhin meistä, Oulo, teki tulet, mutisi loitsut, heitti arpatikut ylös. Ne pyörivät ja putosivat kasaksi. Usein pisin tikku osoitti Pohjantähteen. Unka rummutti tasaisen verkkaisesti.

Aika kului, ruokavarat hupenivat. Tuli kesä, uusi talvi, koitti kevät. Tulvavesi muodosti alati levenevän vesialtaan Tiirin pohjoispuolella. Mutta Tiiristä itään ja länteen alkoi pilkottaa pitkä soraharju. Etelämeren tyrskyt kovenivat,  nyt päästiin pyytämään pohjoiselle ulapalle. Pyörteitä ja yllättäviä vesiryöppyjä kohtasi silti vielä. Seuraavana kesänä näkyi pohjoisessa rantaviiva. Tiirin kallioon he olivat vetäneet punaviivan vettä mittaamaan. Vesi oli laskenut tai maa oli noussut, puoli syltä vuodessa. Syksyn tullen meri ei käynyt jäähän, virranpyörteet vähenivät. Veden virtaus jäätiköltä väheni talvella. Jään alisesta kumpusi vettä yhä runsaasti. Molemmat venekunnat, seitsemän miestä, ylittivät sisämeren. Se oli pohjoismyrskyltä suojassa, uuden soraharjun takaa kohosi sorapeitteinen jäätikkövuori. He laskivat rantaan, rakensivat kivistä asuttavan kojun, jakaantuivat kahtia, vain Oulo jäi tulta pitämään. Viikon päästä he raahasivat saaliitaan rantaviivaa pitkin. Kalakeitto kiehui yötä päivää. He hiillostivat kalaa sillä aurinko ei enää kuivattanut. Talven varaksi he tekivät kalakellarin, kantoivat sinne kappaleita jäätiköstä, laittoivat kalat jäihin ja kaapivat hiekkaa peitteeksi. Heitä tuli ihmettelemään valkea kummitus. Jääkarhuhan se. Loitsut ja kekäleet sinkoilivat kohti kunnes karhu lähti. Heilläkin oli seitsemän miehen voima.  

He palasivat lännen kautta Tiirin, kotipiiriin. Matkalla he löysivät vedestä kohoavia kalliosaaria ja somerikkoja. Pari hyljettä saatiin myös, niitä uitettiin perässä nyljetystä nahasta tehtyjen ilmasäkkien varassa. Tiirille jätetyt koirat hyppivät villinä. Ne olivat syöneet yhden tovereistaan, vanhimman, ontujan. Nyt oli tiedossa taas hylkeen lihaa ja luita. Kyllä kala koirille maittoi, itse asiassa kaikki, ei kuitenkaan leväjauhe.   Päivät pitenivät. Eräänä aamuna  löysin rantaviivalta sinne ajautuneen tammen terhon. Kenellekään hiiskumatta hautasin sen suojaisen notkelman hienoon hiesuun. Se ylenisi sadassa vuodessa Tiiriä peittämään, tuhannessa taivaankantta. Kun sen kaataa etelään, saa jykevän suomensillan Emajoen suulle. Kevään aurinko kuumensi rantakiviä, niiden raossa alkoi kasvaa vihreitä korsia ja versoa pajuja. Ehkäpä terhoja oli enemmänkin; kun etsisimme, löytäisimme.

Erään illan suussa saapui kaksi venekuntaa. Perheemme, varttuneet lapsemme ja ne, joita kaipasimme. Vanha tietäjä oli jäänyt yksin orjahoviin. Veneissä oli metsästys- ja kalastustarvikkeita, saviastioissa hillottuja marjoja. Perustimme Tiurin-Turun lähelle huippua. Juhlimme: söimme ja tanssimme. Heräsin aamuvarahin, piti lähtemäni verkoille. Maidonvalkea sumu peitti merenpinnan, vain Tiiri nosti siitä päänsä ylväänä. Kuulin viuhinaa etelästä. Tuttu airut, sotka sorja, suora lintu, lensi kohti, laskeutui jalkojeni juureen. Sen perään suhahti naaras, katsahti kirkkailla silmillään ja muni munan jalkoihini. 

Näin alkoi kesä, tähän loppui talven nälkäkauden pimeys! Enne oli ihmeellinen! Mutta jokin pidätteli minua!  Pohjoisesta kuului kova kohaus, valkoinen vesivyöry tulvi kohti Tiiriä. Pohjan neiti, ilman impi oli tuntenut poltteen polvellansa. Muna vierähti vetehen, suolivyötäni myöten huusin kuohuissa kauhuissani. Pohjan neien jalat näkyivät, polvistuin hänen polvelleen, katsoin kaihoten poveaan.

Jouko Mattila 30.11.2004 Viipurin pamauksen ja it:n vuosipäivä

Vaikutteita: 

Kalevala, Beowulf, Arkeonet, Haavio, Koskenniemi, SKS