Jouko Mattila

Ich-minä, ei-kukaan-kein...

Ne alkeelliset kirveet, joilla metsästettiin, ne pitkulaiset veitset, joilla lihaa kaavittiin, ne yleensä löydettiin. Kivi valittiin niin, että se oli käteen käypä. Lapsesta asti kiven valinta oli osa arkipäivän touhuja. Niitä työstettiin ja teroitettiin sen verran, että työ sujui. Elettiin paratiisissa, ruokaa riitti, kaikki oli käden ulottuvilla.

Hänestä ne eivät olleet kauniita. Se askarrutti häntä. Hän etsi kiviä, jotka olisivat kestäviä ja värikkäitä. Heimon muut jäsenet eivät häntä tässä ymmärtäneet.

Iltanuotiolla toistettiin esi-isien tarinoita muinaisista pedoista, pitkäkaulaisista jättiläisistä. Pelottavinta niistä esitettiin kuin se olisi vaarallisin elossa olevista, veitsihampainen raitaraatelija. Kuvaelmassa se karkotettiin soihdulla. Uudelleen ja uudelleen toistettiin eleet ja liikkeet, ihmisten ja eläinten.

Hän oli varma, etteivät otukset liikkuneet kuten nykyiset pedot. Hän oli nähnyt suuria, kammottavia luita, leukoja ja hampaita rotkossa, jonka tulvavesi oli repäissyt tasangolle hänen lapsuudessaan. Kukaan ei kiinnostunut hänen kertomuksistaan. Pimeydestä hän kuuli samat äänet kuin muutkin, mutta näki mitä muut eivät. Yhtä aikaa pelkäsi ja oli urhea ...

Tasangolta heimon naiset kaivoivat juuria ja miehet väijyivät pensastossa lukuisia nopeita ruohonsyöjiä, säikkyjä sarvipäitä. Tasangolta katsoen kotikallio näytti valtavalta hiekkaan hautautuneelta kallolta. Silmäkuopissa kasvoi pensaita.
Raollaan olevaan suuhun hän kantoi päivittäin kahmalon punaista multaa. Kita näytti yhä kammottavammalta, hurjemmalta öisin kun pensaiden varjot pyörivät silminä nuotion loimujen herättäminä. Siinä kuvassa säikkyi itseään: kumpi oli ensin?

Hän valitsi kouraansa käyvän kiven, iski siihen kolmella iskulla terävän kärjen. Iski iskemistään, innostui kaiken unohtaen. Teroitti parhaiten muodostuneen reunan. Hankasi välillä kiveä toista vasten. Kun kiveä kostutti, sen pikimusta kylki heijasti aurinkoa. Terän viimeistely oli tarkkaa puuhaa. Tuhannen tarkan iskun jälkeen yksi saattoi pilata työn. Katkenneista teristä lapset saivat leluja, pitkästä veitsestä saattoi tehdä vielä kaksi lyhyttä. Pehmeästä kivestä olisi saanut veitsen helpommin, mutta tämän piti kestää pitkän metsästyksen vaiheet. Jokailtainen varusteiden huolto jäisi vähemmälle. Koko valoisan ajan saattaisi käyttää väijymiseen. 

Hän rasvasi veitsen, niin että se ei auringossa harmaantunut. Aamulla hän lähti kahden poikansa seuraamana tasangolle, luurotkoon. Toisella oli huolella hiottu veitsi, vanhemmalla ja vankemmalla keihäs, jonka kärkenä oli miltei yhtä taidokas kiviterä. Varsinaista riistaa hän ampui jousellaan, pojat harjoittelivat sillä leirissä mutta tasangolla kaikkien piti pystyä puolustautumaan. Suosiolla he luopuivat kaatamastaan, jos ruokavieraaksi tunkeutui leijonia.

He kulkivat pensaikossa, tulivat tasangon reunaan. Tuli oli suljettu onttoon ruokoon. Siinä oli pieniä reikiä, aika ajoin hän heilutteli tuliputkea kiivaammin kunnes tunsi savun käryä. Hän ruokki tulta varovasti lisäten hiiliä nahkapussista, hiilien väliin laitettiin tuoretta ruohoa. Tuli pysyi elossa mutta piilossa. Sen avulla sytytettiin leirinuotio rotkoon, jota reunustivat kiviröykkiöt. Tuulen viskoessa liekkejä varjot häälyivät toisiaan takaa ajaen. Pojat katsoivat kummeksuen, kun hän sanoi varjojen olevan muinaisten eläinten hengitystä.

Aamulla jatkettiin. Suuri käärme katsoi heitä kirkkain silmin. Se ei pelännyt, ei hyökännyt eikä perääntynyt. Sen suuri ruumis peittyi oudon puun lehvästöön. Puussa oli kookkaita, verenpunaisia marjoja, haukan munan suuruisia. Käärmeen liikkeet pudottivat niitä heidän jalkoihinsa. Hän maistoi yhtä, siinä ei ollut kovaa ydintä. Se maistui makealta kuin hunaja. Vieressä kasvoi outo pensas mustin marjoin. Pojat pitivät myös niiden mausta. He olivat äkisti unessa. Hänkin söi pari mustaa marjaa, tunsi vaipuvansa pehmeään hiekkaan.

Kun he heräsivät, koko tasanko oli tulessa. Oliko eilinen nuotio peitetty huonosti? Palo oli laaja, se näytti jatkuvan joka suuntaan. Kuivuneet pensaat ja ruoho paloivat humahtaen heidän ympäriltään. Rotkossa olevat puut jäivät palon ulottuvilta. Heidän pitäisi palata kiertäen tasanko. 

Riista oli kaikonnut laajoilta aloilta. Päivän ateriana kasvoi rotkossa meheviä juuria ja tuttuja hedelmiä. Pojat innostuivat syömään mustia marjoja kunnes heidän suustaan valui vaahtoa ja silmät pullistuivat. He alkoivat murista ja äkisti karkasivat toistensa kimppuun. Heimon nuoret olivat tottuneet ottamaan mittaa toisistaan,mutta tämä oli muuta. Hän tunsi selittämätöntä kauhua, kohotti jousensa, mutta ei ehtinyt päättää miten taltuttaisi eläimellisen raivon. Hän meni riuhtomaan poikia erilleen, toinen löi häntä keihäällään reiteen ja siinä samassa toinen upotti veitsen veljensä rintaan.

Veri valui tomuun, kallionhalkeamaan, maan suuhun. Tomuinen veri kupli halkeamassa, kallion suu sai juoda. Kauhuissaan he tuijottivat sitä, alkuoliota. Hän rakensi kiviröykkiön halkeaman päälle tietämättä, miksi teki niin. Apeina he suuntasivat tuhkaiselle tasangolle, yöpyivät ilman nuotiota. Toisena päivänä erottui heimon kotikallio. Mutta välissä oli ääretön, verinen suu, tulinen virta. Punaiset, kuumat laineet velloivat ja kuplivat. Tasangolla oli uusi halkeama, punainen virta valui kartiomaisen savuavan vuoren kylkeä heitä kohti, mutta jakaantui oikealle ja vasemmalle rotkoon. Sellaisesta vuoresta oli heimo hakenut tulensa, nyt sitä riitti kaikkialle.

Kahdestaan he tekivät hiljaisen päätöksen vaeltaa pohjoiseen. Tuijottelivat huojuvia varjojaan päiväkaudet. Tulivirta ja sitä reunustavat palavat pensaat tekivät mahdolliseksi vaeltaa öisinkin. Lopulta he tulivat suuren veden rantaan. Rotko päättyi siihen. Tulikäärme sihisi veteen tullessaan ja ryömi syvemmälle mustuen ja hidastuen. Hän ei tiennyt, miten laaja vesi olisi. He jatkoivat pohjoiseen mutta ranta ei suostunut kaartumaan itään.

Kuumimman päivän aikaan he tulivat purolle, jonka suussa oli ruohoista kyhätty katos. Kolme miestä oli matalassa vedessä vyötäisiään myöten. Eräs heistä nousi kelluvalle tukille ja sauvoi sen rantaan. Hämmästyen kaikki katsoivat toisiaan, he palasivat tasangolle. Aamulla miehiä ei näkynyt, mutta majan taakse varjoon oli jätetty heille pinnaltaan mustaksi hiiltyneitä kaloja. Sellaista ruokaa ei heidän heimonsa tuntenut. Paistettu kala oli hyvää, heille ei selvinnyt, miten sitä oli pyydystetty. Lähtiessään he ripustivat pyydystämänsä kauriin majan kannatinpylvääseen vastalahjaksi. Kahdestaan he jatkoivat taivalta, eivät puhuneet paljon muutoinkaan. Eleetkin olivat niukat. Minne he menivät?

Pohjoiseen mentäessä suureen veteen laskevat purot harvenivat, riistaa oli vähemmän, vesi maistui pahalta monessa purossakin. Hiekkaa ja valkoista karvasta jauhoa tunkeutui silmiin. Tuuli oli koko ajan vastainen. Ranta ei kaartunut itään. Ruokaa oli niukasti. 

Aukaistessaan silmänsä aamun koitteessa synkkä poika osoitti häntä keihäällä, tunki vähät ruokavarat antiloopin kaavittuun nahkaan, kietoi sen vyötäisilleen, sitoi koipinahat selän taakse, yhdestä teki lenkin, johon pujotti vaivalla tehdyn puukon. Poika siveli sen mustaa terää, nosti terän kohti aurinkoa. Puukkoa osoittaen poika nimesi sen abeliksi ja lähti kohti pohjoista keihäs ja tuliputki olallaan. Itse käännyin kohti etelää jousineni.

Mistä tämä pelko, häpeä, syyllisyys?