JOUKO MATTILA
Punainen viiva
Hooo-o, vaikka minä olen Karhu, olen minä tunnettu, toivottu. Metsän Herra ja Kuningas permaanien maasta! Olen laiha karhu, nälkäinen, on kevät, nousen sammalvuoteeltani. Unen utu silmilläni estää vielä näkemästä. Herätessäni en kaiva kantoja kiljuen, karjuen. Hiljaa hiivin hirvien kannoille risun rasahtamatta, oksaa ottamatta. Niitä, näitä katsellessani alan käsittää kalvavan nälkäni, kuivan kieleni. Syksyllä olin tehnyt laajan karhunkierrokseni Suolamerelle, rantaviivan suolapölyyn kierittelin jokisuun lohia ... Suolan perässä kulki hirvikin, hirven perässä Ihminen, tuo kiehtova ja kumma kulkija. Vettä norui turkissani, kostutin kieleni, taas kala maistuisi!
Olin pentueesta se uteliaampi. Juro veljeni innostui voimaa vaativista leikeistä, ei jaksanut kauan käpyä koppailla. Kiivetessäni puuhun kuvittelin itseni oravaksi, putosin, ja emon kämmen läimäytti uskalikon kolhuista kylkeä. Omaan eräpiiriin lähti erauspoika, emo luotaan karkotti. Kuonollani suolakyynel kimmelteli.
Taisin torkahtaa: käänsin taas käpyä kämmenissä, taas kannoin kuloheiniä, unikarhu seuranani. Nään paljon kulkeissani, maan päällä pälyillessäni, onnellisissa unissa. Näitä näen öin ja päivin, kesin, talvin: jalon hirven jalkaluita, peuran pojan polviluita. Seuraan siron sorkan suuntaa: napsaus, kolina, kumina, kallion kupeella kuperalla. Suuret sarvet kulkevat kevyesti tiheikössä, niitä kerran vuoteen kallistellaan, kalistellaan kalliolla kukkulalla, jäkäläisillä jalan sijoilla.
Niitä
hyppii nyt ympärilläni kymmenittäin. Vihreitä hirviä, Tapion taamomia!
Mutta muuttuvat sammakoiksi, makaan yhä risurydössä. Sinne tihkuu vettä
alisesta, valoa ylisestä maailmasta.
Silmäni
näkevät pienen suurena, suuren pienenä. Kuka sellaista käsittää, oivan
otson aivot, otsa?
Niin
nousen sijalta, kömmin kammin kumarasta. Venyttelen, vanuttelen, valo sulkee
silmät sirriin.
Ei
tee mieli talviturkin kastajaisiin kuten kesän heltehillä, hillanevan
neuvomilla, hallasoiden hautomilla. Vinhasti ravistelen pisaroita, juon vettä
notkon norosta, odotan metsän orosta. Kuonon kaivan neulaskekoon, itse istun
kannon nokkaan.
Nepä virtana vilisi, porotokka tuhatlukuinen, hirviheimo satahaara! Kuonoon, käpälään, silmään, korvaan suoraan suuhun sujahtavat, hampahilleni hajoovat, kielelleni kerkeävät! Niitä nuolen, nipistävät, syön ja syön, nuolen, syön; enempi nälkä, jano isompi. Koitan katsoa tarkemmin: onko noidan porotokka, pienet paistit peuroissani. Ei ole makea muurahainen, eikä suuri suupalana. Linnun maito on makea, hyvä on hyttysen hytyrä, pieni päivän paistamana. Syön jos saan vaan lihoja, lapasarven laitaluita!
Kun katson vilinää kuonollani muistan muitakin keväitä. Siinä seisoo muurahainen suurena kuin itse hirvas; sarviansa heiluttelee. Suon takana hirvet taas ovat muurahaisen kokoisia. Vaan kun luokse juokset kasvavat äkisti, pinkaisevat loikkaan pian pienentyen. Ihme ja kumma! Olen vanha, näen huonosti, käsitän heikosti? Taas kevätmehu auttaa karistamaan unen rippeet, muurahaisen haju sieraimissa virkistää aistit äärimmilleen. Kuonon keosta kohotan. Kuulen kukkuvan käkösen, linnun pienen liverryksen.
Punainen
valo huikaisee silmät. Koko metsä on punainen, suo punainen. Punaisessa
lammessa aurinko, toinen taivaalla! Kallioharjanteella punainen hirvi. Päristän
sieraimia, suljen silmäni.
Punaiset
kuvat eivät häviä näkyvistä. Niitä kuvia talvisin unessa katson. Kun avaan
silmäni, käännän pääni, piirtyvät kuvat kuusen kylkeen. Toisella puolen
suuri kivi, kuvat siirtyvät sen kylkeen haalistuen tuijottaessani. Merkillistä!
Kuin unessa, mutta valveilla laukkaan suossa vettä roiskuttaen. Tunnen vainua verestä, haavoista hirven hajua. Notkossa näen ihmisen keppi ojossa, sen heittää kohti kun rynnistän, ohi lentää, kimpoaa kiven kolohon. Näen hirven kyljellään, ihminen on repinyt nahkaa syrjemmälle, saalistaan ei ehdi jättää, huitaisen vain kerran, lyyhistyy kallion juureen vesireitin rantamalle. Verivana valuu veteen, hirvestä juoksevaan yhtyen, pieni puro puikkelehtii soran, sammalen seassa.
Syön kyllin, hautaan hirven puolikkaan suohon. Ihmistä katson ihmetellen. Pienet hampaat, suuri suu, pieni pää. Hennot raajat. Ei hyvältä haise, ei medeltä maistu! Turkki vahva, se on irrallaan lihasta. Karvat on kuin kaikilla, karhun hajun aavistaa. Otus outo jää makaamaan, en kajoa, kummastelen. Kämmen kyllä kuin karhulla, ei karvoja mutta kynnet kurjat. Vuoden vanha karhunpentu! Mutta niin se hirven kellisti kuin aikuinen, väkevä karhu! Katson kallion kupissa punaista multakasaa, pieni nahkapussi on revennyt. Kuppiin on valunut hirvestä verta, aurinko sulattaa rasvaa, jota ihminen on kaivanut hirven kyttyrästä. Painan tassullani, kämmenelläni, kouralla! Käpälät muuttuvat käsiksi. Ojennan ne kohti kallioseinää siihen nojaten. Kun käännyn, jäävät jäljet näkyviin, teen jälkiä lisää. Suljen silmäni, avaan. Heti eivät häviä, haalistu!
Syötyäni hirven ryhdyn toimeen. Hirven korvan kastan tahmeaan, punaiseen tahnaan. Sileään kallioseinään vedän viiruja varoen. Viivan toiseen päähän maalaan ihmisen hahmon kyljelleen raajat vääntyneinä. Hirven maalaan viivan toiseen päähän niin kuin seisoi kalliolla auringossa. Sarven haarat sojottavat. Mielin maalata punaisen auringon, hieron vinhasti väriä kallion kylkeen niin, että kynnen jäljet osoittavat keskeltä poispäin.
Katson kouraa kummeksuen. Karva lähtee, kynnet kuluu. On kuin turkki harteiltani irtoaisi, en ole enää karhu, en ole ihminen vielä. Koppaan kouraan pihkatapin, siinä karhun kömpelö hahmo, sen viskaan rantavesihin. Vietän viikon katsellen kuviani kunnes nälkä ajaa matkaan. Suolta syön syksyllä punaisen marjan, sininen marja värjää kämmenen. Maalaan unet sinisellä, pidot päivän punaisella.
Jouko Mattila (anomaliat 9.4.2001)
Kiitän: Kianto
Järventaus
Järvinen
Wallenius
Kivikäs
Caldwell