Jouko Mattila

Kasvihuonekansa

Valtavan jääkentän kielekkeiden välissä oli tummia vuoria, jotka ulottuivat vesirajaan. Tyrskyjen ulottumattomissa kyyhötti nahkamajoja soratasanteella. Nuugien ja noogien kylien välissä oli merenlahti, jonka yli pääsi puoli vuotta jäitse, puoli vuotta kajakilla. Jalan täytyi samota kauas sisämaahan kiertäen, kaksi päivämatkaa, sillä lahden perukkaan purkautui alati liikkuva jääkieleke ja sen halkeamat olivat petollisia monta penikulmaa ennen salmea, jossa jään reuna murtui palasina mereen. Pieniä jäävuoria syntyi kaiken aikaa, kesäisin enemmän. Vanhempi väki väitti, että jään liike oli kiihtynyt, se oli lähtenyt juoksemaan.

Nuugit ja noogit olivat kuitenkin erossa toisistaan. Tarinat tiesivät, että noogit olivat tulleet idästä, nuugit lännestä jo silloin, kun Otavassa oli vasta kuusi tähteä. Tarinan kertojat olivat usein vanhoja, huononäköisiä, kuka heidän laskuistaan välitti. Heimot olivat sotineet keskenään kunnes jäätikön mahti ja nälkävuodet olivat pakottaneet yhteistyöhön. Mursuista ja kajakeista nuugit tiesivät kaiken, noogit taas hankkivat turkiksia ja kalaa laajoilla metsästysretkillä, jotka tehtiin valjakoilla. Koirille syötettiin kuivaa kalaa ja mursunnahan suikaleita, kauppaa käytiin milloin pyynti onnistui.

Nooag oli valjakkokansan päällikön arvo ja nimi sukupolvesta toiseen. Päälliköllä oli useampia majoja, vaimoja, lapsia ja koiria kuin muilla. Heimon vanhimmat muokkasivat turkiksia kun miehet olivat retkillään. Vaatteet koristeltiin sitä huolellisemmin, mitä vähemmän nahkoja tuotiin, vaikka työtä sai tehdä nälkäisenä. Kun taas metsästysonni oli parhaimmillaan, vaihdettiin turkisnippuja nuugien kanssa mursun lihaan ja luuhun ja valaan hetuloihin. Nuugit söivät rantaan ajautuneita eläimiä, niinpä heidän kylänsä löyhkäsi myötätuulen tullen ja teki noogien koirat hulluiksi.

Noogit halusivat vaaleimmat nahat ja hienoimmat koristukset. He piirsivät kuvia ja merkkejä mursunhampaiden ja kivien kylkiin, nuugit tekivät luusta taidokkaita hahmoja, eläimiä ja ihmisiä. Näitä sitten vaihdettiin keskenään. Nuugit polttivat majoissaan valaan-  ja mursunrasvaa, niin noogitkin, mutta he keräsivät lisäksi rannalle ajautunutta puutavaraa. Kun noogien majojen ja kajakkien tukirunko oli tehty valaan kylkiluista, nuugien majojen runko oli tehty ohuista puurimoista. Niitä tarvittiin myös rekien tekemiseen, nuoliin ja jousiin. Tosin hyvä luujousi oli vielä parempi, sillä rannalta löytyi harvoin tuoretta puutavaraa. Kivistä tehtiin aseita, harppuunoiden kärki kuitenkin luusta.

Jään sisältä paljastui toisinaan kuolleita eläimiä, karvaisia, suuria otuksia, joilla oli valtavat kuunsirpin muotoiset hampaat. Nooag oli itse nähnyt, miten jään sisältä paljastui muinainen esi-isä tyyni hymy huulillaan, vähän matkan päässä oli reki ja koirien jäännöksiä. He saivat jatkaa matkaansa varusteineen jäälautalle nostettuina. Mutta yksittäiset esineet ja aseet otettiin talteen. Ihmeellistä oli, että jäästä ei koskaan löytynyt ketään nuugien esi-isistä, heillä oli musta tukka, noogeilla punainen.

Kevät oli tulossa, olimme lähdössä pitkälle metsästysretkelle. Matkaan otettiin ne naiset, joiden lapset olivat tarpeeksi suuria jäädäkseen kylään. Vuoro vaihtui yleensä seuraavana vuonna, kevätretkellä tehtiin muutakin kuin kalastettiin ja pyydystettiin. Kun aurinko teki leirin likaiseksi, kun mursut ja kalat uivat rantaan, lähtivät noogit suurelle merenjäälle lokkien kirkunaa ja nuugien tylsää loilotusta karkuun.

Kymmenen valjakkoa nousi ensin juoksevalle jäälle. Viikon matkan jälkeen laskeuduttiin meren jäälle niemimaan toiselle puolelle. Piti ehtiä takaisin, ennen kuin jää murtui lautoiksi ja ajelehti merelle.   avannoista ja halkeamista saattoi saada hylkeitä, joskus jopa harppuunanokkaisen valaan.

Vaikka ajettiin pohjoiseen, sää lämpeni lämpenemistään. Iloani samensi alituinen sumu, joka muuttui jatkuvaksi vesisateeksi Mursunnahkaiset säkit täyttyivät, jännekerät ja karvaköydet avattiin. Valkoinen kettu saatettiin yllättää jäältä kalaa etsimässä, saartaminen onnistui yleensä kahdelta valjakolta. Veljeni vanhimman pojan valjakko ryntäsi aina kärkeen, päällikkönä saatoin jättäytyä viimeiseksi.

Maailmamme oli talvisin sinistä kajastusta, valon lisääntyessä valkoisen ja vihreän sävyjä tuli lisää.. Kevään koittaessa taivas oli kellervä ja oranssi, kunnes taivaanranta oli huikeaa valoa tulvillaan ja koristeelliset silmäsuojukset otettiin käyttöön Vaikka kaikki tunsivat toisensa ja jokaisen koriste-esineet,  jäätiköllä vaelsi keväisin tuntemattomien iloinen naamiaiskulkue vailla huolta huomisesta. Syötävää riitti eläinten palatessa lisääntymisalueilleen, tämä oli heidänkin ikiaikaista perinnettään. Ilmasto oli vähitellen lämminnyt, nuugit olivat aina asustaneet rannikolla, ei olisi tarvinnut vaeltaa ravinnon vuoksi.

Lapset keräsivät loppukesästä mustia marjoja, alkukesästä löysi sinerviä ja kellertäviä munia. Tietenkin ne maistuivat tavanomaisia valkoisia paremmilta. Jäälakeudella linnun kirjava sulka sisälsi värit, joita ei puoleen vuoteen näkisi. Kauneimmat nahat, kivet ja laulut olivat aina olleet kaukaa haettavia.

Matka oli vaikea, vettä satoi monta viikkoa, jäälakeus lainehti. Sula vesi virtasi paikoin leveänä ja matalana railoihin kunnes sulatti kapean, vaikeasti ylitettävän rotkon itselleen. Öisinkin satoi vettä.