Jouko Mattila
Kontti ja käpälä
Katsellessani kotini savuavia
raunioita ja isäni ruumista nousi mieleeni kysymys, asuisiko täällä enää
kukaan, koskaan.
Hankkiuduin lähtöön vaikka olin vasta tullut. Jäljistä näin, että isku oli
tehty yöllä. Isäni lisäksi näkyi vain kaksi muuta vainajaa, molemmat
tuntemattomaksi palaneina, ovensuun multipenkillä, orjien sijoilla.
Perhekuntani vanhempaa väkeä harhailisi ehkä lähistöllä, mutta nuoret oli
helppo yllättää unesta ja viedä saaliina.
Siinä olivat ne vähäiset jäljet, joita meistä jää, kun lieskat syövät. Suullaan makaava vainaja näytti samalta kuin rakennuksen hiiltynyt runko: kylkiluut kuin kattomalkoja. Hiiltyneiden kattorakenteiden romahtaessa putoavat puut murskaisivat mustuneet luut. Multipenkin kehykset palaisivat vielä pitkään, keskellä kekäleiden kirjomaa hiekkalattiaa savusivat pitkän tuliruuhen sivuhirret, niiden välissä pilkotti pieniä punaisia liekkejä, tulen kynsiä kuin eränkävijän rakovalkealla.
Meillä päin ei rakennusta kaivettu maahan. Ensin etsittiin kuiva, hiekkainen tasanne. Puut kaadettiin ja käytettiin rakentamiseen, suurimmat multipenkkiin, pisimmät ja hoikimmat kattoon. Sammal ja varvut koottiin kasoihin ja hiekkaan sekoittaen niistä saatiin täyte multipenkkeihin. Meillä oli muinainen tapamme kohottaa ja tukea jyrkän katon kurkihirsi, joka jatkui talon päätyjen yli, ei tarvinnut pystyttää keskelle taloa puisia pylväitä paitsi tuliruuhen päätypatsaat. Kattopalkit liitettiin kurkihirteen, puoliväliin kiinnitettiin vaakasuorat orret niitä sitomaan. Puihin porattiin liitoskohtaan reiät, joihin lyötiin katajainen tappi, tapit sidottiin tiukasti vitsaksin.
Pora oli nopea käyttää kivikirveeseen verrattuna, teräksi sopi kivenkärki, jollaisia jäi tähteeksi keihäänkärkeä iskettäessä. Kirveellä kaadetut suurimmat puut asetettiin hiekalle suorakaiteen muotoiseksi kaksoiskehäksi. Niiden päät tasattiin, nurkkiin porattiin vaarnoille reiät. Päädyn ja pitkän seinän hirret nostettiin vuorotelle nurkissa toistensa päälle. Väliin jäi rako, johon tulivat poikittaiset sidospuut, niiden päiden väliin kiilattiin lyhyet puut ja raot tilkittiin savella. Yleensä laitettiin kolme hirsikertaa. Näin syntynyt kaukalo täytettiin hiekalla ja sammaleella.
Kehän päälle tuli vielä keskelle yksi hirsikerta johon porattiin reikiä. Näihin tulivat käsivarren mittaiset ja paksuiset pystypuut jotka liitettiin toisiinsa vinotukia käyttäen etenkin nurkissa. Pystypuiden päälle nostettiin hirsi tasakerraksi, siihen oli porattu reiät pystypuiden kohdalle. Jos perustusta ei tehnyt lujaksi, ei voinut rakentaa kovin suurta taloa, pituutta kyllä saattoi lisätä mielin määrin. Tämä talo oli seitsemän syltä pitkä, pääty oli kolme syltä. Sitten voitiin nostaa kattorakenteet.
Vastakkain asetetut kattopalkit sidottiin vaakasuorin orsin, jotka tulivat niin ylös että saattoi suorana seistä. Niille oli hyvä ripustaa kaikenlaista tavaraa. Kattopalkin kiinnittäminen seinään oli vaativin vaihe. Multipenkin sisähirren päälle kiinnitettiin vino puu siten, että se tukeutui palkin ja orren liitokseen ja tapit sidottiin vitsaksin toisiinsa. Kohtisuoraan keskelle vinopuuta tuli puolta lyhyempi puu, joka kiinnitettiin lujasti kattopalkin kohdalle tasakertaan. Tässä vaiheessa näytti siltä, kuin suuret eläimet istuisivat multipenkillä kurkottaen kaulaansa. Vinopuita sanottiinkin kontiksi ja käpäläksi.
Kattorakenteiden päälle nostettiin pitkä kurkihirsi, johon oli kiinnitetty tappipari jokaista kattopalkkia varten. Kapulan avulla kierrettiin kuumassa vedessä kaltatut näreet tiukasti pari parilta tappeihin kunnes katto lakkasi heilumasta. Sitten asetettiin suuret tuohilevyt kattomalkojen päälle, niiden päälle painoksi riukuja pituussuuntaan. Nyt oli aika tuoda kuivatut järviruokoniput, jotka ladottiin räystäältä harjalle. Turpeitakin voitiin käyttää. Päällimmäiseksi tuli riukuja, jotka pitivät ruokoniput paikoillaan. Nyt voitiin tehdä sivuseinät ja päädyt. Pystypuiden välit nivottiin vesoista ja silattiin molemmin puolin savella. Tuliruuhen päälle orsien varaan tehtiin samalla tekniikalla pieni katos kipinöitä sammuttamaan.
Talvihämärissä rakennus näytti suurelta villihärältä, jonka kylkikarvat riippuivat maata viistäen.Näytti, että se oli asettunut makuulle märehtimään. Ristiin menevät malkapuut näyttivät selkäruodon kankeilta harjaksilta. Ovea vastapäisen päädyn yläosaan jätettiin aukko ja viimeinen pari malkapuita tehtiin muita pitemmiksi kuin sarviksi. Kun ovesta kuljettiin, puhalsi härkä savua ja höyryä sarvien alta kuin turvastaan. Sisältäkin talo näytti eläimeltä. Pihtipielien, takajalkojen välistä sukelsit härjänvatsan lämpimiin. Kattopalkit näyttivät kylkiluilta jotka näyttivät liikkuvan tuliruuhen liekkien häilyttäessä varjoja.
Vieritin ruumiin näreiden latvuksille ja laahasin isäni pienelle kalliolle. Hänen riipuksensa ja aseensa oli ryöstetty. Hän ei ollut ehtinyt ulos mutta lienee kuollut ase kädessä, pystyssä. Kun hautaan pantavaksi ei muuta ollut, vedin kvartsikärkisen keihään hänen kyljestään, sen pirstoin hänen jalkoihinsa, käteen laitoin yhden piikärkisistä nuolistani. Ainoaa joustani en voinut antaa matkalle tuonpuoleiseen, en keihästä, en veistäkään. Korujakaan en kantanut, sillä palasin metsältä. Lähtisin ryöstäjien perään, en ehtisi täydentää aseistustani, vaikka talon edessä oli kivipaja ja paljon työstettyjä aihioita.
Olin nähnyt tuhottuja ja hylättyjä asuinkenttiä. Ne jätettiin iäksi asumatta jos kaikki olivat kuolleet nälkään tai tautiin tai tuleen eikä ollut poikaa hautaajaksi. Vuosien kuluessa katto romahti, multiaispenkin hirret lahosivat ja rakennusten tilalle jäi soikea kuopanne loivine reunavalleineen kuten tulipalonkin jäljiltä. Pian olisi kotini tilalla tuhkaa ja hiiliä, joissa pian versoisi vihreitä versoja peittäen mustan hiilloksen ja sen punaiset silmät, palaneen tilkesaven palaset.
Kun hautaisin isäni saattaisin
palatakin. Paikka
oli kaunis, suojaisa niemi, josta vesireitit lähtivät kolmeen suuntaan. Hyviä
apajasalmia ja jokisuita riitti lähistöllä. Tosin sijainti oli alttiina
oudoille kulkijoille.
Muistelin kotimme rakentamista. Meitä veljeksiä oli viisi, piti rakentaa suurempi talo. Uuden rakennuksen multipenkit tehtiin niin pitkiksi, että miesten ja naisten puolille sai seitsemän makuusijansa. Ovensuupenkeillä saattoivat istua torkuksissa niin vartijat kuin vaeltajatkin. Peräseinällä oli isäni vuode, aseet ja parhaat turkikset. Äiti oli suistunut sulaan edellisenä keväänä. Virran viemää ei voinut haudata eikä hänelle saanut tehdä hautaröykkiötä.
Raahasin kivipajan alasimen kalliolle, asetin sen isäni rinnan päälle. Sydäntä ei kettu kaivaisi.
Sitä kautta isäni voisi katsella elon hyörinää ympärillään, silmäkivestä. Ympärille kannoin pään kokoisia kiviä lähistöltä, asettelin ne soikioksi, toisen kerroksen rakensin hieman pienempänä pitäen tarkoin huolta siitä, että silmäkivi saattoi seurata vesireitin kulkijoita.
Kun ruumis oli aikansa kivikasassa, jäi vain luita, jotka nekin napsahtelivat muruiksi silmäkiven painosta. Ruumiin palaessa uskottiin, että henki nousi taivaalle pilveksi tai muuttui linnuksi. Veden viemä joutui maan alaiseen manalaan. Ase kädessä kuollut peitettiin kiviröykkiöön, hän jäi turvaksi jälkeläisilleen. Hautaan laitettiin usein paljonkin esineitä, mutta varsinkin aseita haettiin pois, sillä tiedettiin, että vainaja kalusi niitä kuutamolla terävämmiksi ja kestävämmiksi.
Kotipiirissä ei ollut mitään arvokasta, enää. Sujautin nahkapussiin kivipajan kasasta pari nyrkin kokoista kvartsimöhkälettä. Valitsin myös pitkän sirun, siitä saisi ehkä veitsen tai ainakin keihään kärjen.
Novelli kirjoitettu 26.4.2001, piirrokset tehty 21.3.2001 Sysmän muinaistaloa varten, ennen aavistustakaan Rusavierron löydöistä. Rakennustekniikka on kuvattu kysymällä, mitä nykyisistä puurakenteista EI ole voinut tehdä kivikauden välinein. Kunnollista hirsivarausta tuskin, mutta tappiliitokset ovat olleet helppoutensa vuoksi ehkä nykyisiä ratkaisuja suositumpia mm. jatkoksissa ja liitoksissa.
Jouko Mattila
arkkitehti
4.9. 2002
