JOUKO MATTILA

Kymen
Käänne

Viime aikoina oli sattunut paljon outoa: Ilman Pielen Pitelijät saattoivat sateen ja pidättivät paisteen. Sade vihmoi viikosta viikkoon, sumu kutoi verkon verkon päälle. Vartiovuorosta tulisi vaikea, milläpä saattoi erottaa asuinpaikkojen savut ja hiidenkiukaiden höyryt?

Vanhat väittivät vesien tahtovan takaisin, vanhaksi minutkin jo luettiin. Toistin jo kolmannelle polvelle muinaisia tarinoita suuresta jäästä, ajasta, jolloin idästä länteen juontavan Peurapolun molemmin puolin lainehti vesi niin että saattoi heittää kiven mereltä merelle. Ehkä heittäjät olivat olleet jättiläisiä, niin suuria kiviä oli kuiville jääneen harjanteen laella, vanha vesirajakin oli näkyvillä.

Kallioluodoilla tähysteltiin hylkeiden ja lintujen vaellusta, samoilta kallioilta metsästäjät seurasivat nyt peuralaumojen kulkua. Hylkeet olivat vähentyneet, peurat lisääntyneet. Peurapolun pitkältä harjulta näki nykyisin vihreän puumeren, vettä pilkotti siellä täällä, itään vaeltaen saattoi nähdä paenneen meren rannikon tulevan lähemmäksi. Ennen etelän ja pohjan puolella oli laaksoissa vettä, kukkulat saaria, kalliot hyljeluotoja. Pohjoinen meri oli suojaisampi ja kalaisampi. Jään reunassa oli ollut leveä sorainen rantamaa, jota peurat olivat alkaneet käyttää vaelluksillaan. Vanhat Peurapolun pyyntikuopat hylättiin vähitellen, heimoni oli rakentanut uusia ahtaisiin Arramaan laaksoihin. Metsästäjät kerääntyivät Hiidiöön josta Suurajo suuntautui Tappolaan ja Kuolemanmäen jyrkänteelle.

Arrajoki oli leveä väylä, hidas juoksultaan kuin miettisi ajan arvoitusta. Alueelta lähti useita reittejä länteen, idän reitit suuntautuivat tänne. Etelässä Kotojärvi jatkui Hiidiöisenä harjun juurelle, sen yli kulki Säyhtie mereen laskevan joen latvalta. Pohjoisessa Arrastietä pääsi Piilahteen, jonne Ruhmaset juoksuttivat runsaat vetensä koillisen laajoilta seliltä. Arrajärven vedet virtasivat Konniin. Keväisin Ruhmasten tulvat käänsivät virtausta. Näytti siltä, että virtaus nytkin oli pysähtynyt ja vesi nousi hitaasti.

Enteet olivat uhkaavia. Lapset saivat jänispolun rihmoista haukia. Keihäiden kanssa piti kokea mertaa puun oksalta, siinä sähisi ahma. Joku uskalsi nauraa, öinen tulva sammutti hänen tulensa ja vei veneen.

Syksyllä peurojen vaellus oli levotonta, pieniä ryhmiä vaelsi joka ilmansuuntaan ja palaili takaisin. Ne uivat järvillä ristiin rastiin. Toteutuisivatko vanhojen manat, muuttuisivatko ne jälleen hylkeiksi? Ahti oli antavainen, Tapio takalukossa.  Idästä tullut kertoi veden nousevan, esi-isien punahirvet olivat jääneet veden peittoon. Oliko Vedetär taas oikomassa jalkojaan, piilottamassa polviaan?

Kun koko talvena ei nähty tähtien vanaa alkoivat vanhat apeutua. Nuoret oppivat kulkemaan maan muotojen mukaan. Talvipimeillä oli vaikea aavistaa etelän suuntaa, kesällä sumu hajotti valoa niin, että suunnan löytyminen oli vieläkin vaikeampaa. Kului puoli vuotta eivätkä pilvet väistyneet. Valo lisääntyi keväällä. Jäät lähtivät hitaasti kohti pohjoista, mutta viikon päästä ne palasivat etelään vaikka oli tyyntä. Puut ja ruohot alkoivat kasvaa ja rehevöityä. Oli sukumme vuoro viettää kuunkierto Huhkaimenvuoren tulivartiona.

Kilpisaaren vahtivuoron poika tuli Kotojärven savuille vaihtoa valmistelemaan. Vartioon lähti aina kolme: lapsi oppimaan, mies toimimaan, vanha tietoa jatkamaan. Nyt ei kuun vaihetta voinut opettaa. Matka kesti vain puoli päivää, menimme meloen kahta haapiota. Silamaniemessä Huhkainvuorta vastapäätä oli suojaisa poukama, siellä kunnollinen talvitupa, savella tiivistetty. Huhkaimenvuoren laella poikittaisessa notkossa oli pieni suo ja lampi ja tuulensuojainen sija kahdelle kodalle. Sieltä oli lyhyt matka tuoda leirinuotion kekäle, jos piti antaa tulimerkki. Rovioiden välissä oli avokatos vartiomiehelle. Kun alhaalta valkamasta nousi vuorelle, kävi kulku kalliokatoksen suojassa pitkin Veriseinää. Sen yllä oleva kallio näytti huuhkajalta, sen kynsiin kannettiin talvipyynnistä peura. Katoksen sivuluolissa vaikersi tuuli, öisin ei uskallettu kulkea henkien huokaillessa. Kallio oli punaruskea, katoksesta putoili kiviä niin että tien pohja vähitellen nousi. Kerrottiin, että niiden alle oli haudattu esi-isien surmaamia jättiläisiä. Rohkeimmat vipusivat paasia kuullakseen aukeavan suun sanoja.

Korkealta näki joka suuntaan, laki oli puista paljaana. Näki etelän ja pohjoisen harjuille, idän ja lännen vesireiteille. Lännessä laski aurinko kahdesti vuodessa Ukonvuoren laen taakse. Idän Hiidenvuoren, kaakon Haukkavuoren ja Hiidiöisten, etelän Tiirin ja Hangasmäen  lännen Tirrikallion ja pohjoisen Vierumäen savut voitiin nähdä kirkkaalla säällä. Sateellakin saattoi nähdä  Arran ja Kotojärven asuinsavut. Huhkainvuoren tähystäjältä vaadittiin rohkeutta, kun ukonvasamat alkoivat lennellä. Niillä kulmilla, jonne salamat näyttivät kertyvän, oli aina metsäpalon vaara. Tähystäjä laittoi kepin osoittamaan suuntaa, katoksen alla oli kallio tasainen. Aamulla verrattiin suuntia ja savuja.

Tulimerkin antaminen ukonilmalla ei onnistunut, välähdys hukkui leimahduksiin. Toisaalta myrskyn raivotessa vesillä liikkuminen oli uskallettua. Ryöstäjä tuli ryöstääkseen ja saalis kuljetettiin vesitse. Jos ei onnistuttu näkemään tunkeutujaa voitiin aina paluutie katkaista kun oli saatu hälytys. Merkkiin vastattiin aina samanlaisella merkillä ja tieto levisi nopeasti. Keskikesän juhlassa poltettiin kaikkien tulikallioiden roviot ja risukasat ja tehtiin uudet. Arina niihin tehtiin hongista.

Huhkainvuorella oli aina valmiina kolme roviota. Lisäksi oli pohjois- ja eteläpäässä kalliota risukasat merkinantoja varten. Vartiovuoron tuli valmistaa poltetun keon tilalle aina uusi. Vain kerran olin nähnyt Huhkainvuorelle idästä Hiidenvuoren kolme mustaa savupatsasta, vieraat veneet eivät päässeet Märkjärveä lännemmäksi. Kaksi roviota poltettiin yhtä aikaa, kun joku päälliköistä oli kuollut. Keskikesän juhlassa poppamies sai taiottua savupatsaan punaiseksi, keltaiseksi tai vihreäksi jauhetta ripottelemalla. Jauheet oli tehty louhikäärmeen suomuista, kynsistä ja luista.

Asutusten tuntumaan tehtiin aina paljaalle kalliolle pyöreä kivilatomus. Yöllä ja päivällä voitiin antaa tuokion mittainen tuli- tai savumerkki. Kivikiukaalle ladottu risukasa paloi nopeasti eikä levittänyt tulta metsään vaikka hälytyksen tultua se jäi vahtimatta. Etäisyys oli lyhyt lapsenkin juosta kekäle leiristä. Kun savumerkki tuprahti, sanottiin, että Hiisi varoitti kiukaallaan verilöylystä. Varoitusnuotion kiuasröykkiöön saatettiin haudata poltettu vihollisen ruumis, silloin siihen laskettiin merkiksi silmäkivi.

Keskimmäinen pojistani tähysti päivisin. Kun hän lähti pyydyksiä kokemaan toimi hänen vanhin poikansa sijaisena, joka sai nukkua vuoteessa silloin kun ei ollut isän lepovuoro. Minä, vanha, halusin valvoa yöt tarkatakseni auringon nousukohtaa. Nyt se oli sumun vuoksi mahdotonta. Niin kuuntelin vesien laulua, yritin muistaa, olivatko äänet muuttuneet edelliskesältä. Sumussa ei kuullut edes melan kolinaa vaikka sumusta pilkahti silloin tällöin haapion hahmo. Poika kertoi rannasta noustuaan, että vesi oli noussut.

Eräänä aamuna taisin vuorollani torkahtaa. Hieroin silmiäni: Kaunissaaren hahmo oli kadonnut! Järvi näytti paisuneen rantametsiin. Venevalkamaa ei ollut, ei veneitäkään. Talvimajan ruokokaton jäänteet ajelehtivat ulapalle. Vesi pyörteili puiden välissä vailla suuntaa, järkeä vailla.

Kiipesimme takaisin karulle kalliolle. Ukonvaajat valaisivat Ukonvuoren lakea. Päätin sytyttää rovion kun ilma kirkastuisi. Yöllä kuulimme kuin suuren kosken kohisevan kummallista kumua. Äkisti pilvikansi aukaistiin, aurinko oli jo korkealla. Katsoessani pohjoiseen näin muuttuneen maiseman. Vesi oli vallannut entisiä sijojaan. Hirviä näkyi Arrastien kallioilla, Silamaniemen savut olivat sammuneet ja asukkaat vaelsivat kohti etelää. Linnut sen sijaan pyrkivät pohjoiseen.

Sytytin rovion, pojanpoika kantoi nahkasäkillä vettä jolla saattoi paisuttaa savupatsaan kauas näkyväksi. Hiidiön kiuas vastasi ja kohta Kilpisaari. Tiirillä kai torkuttiin. Luulen, että kaikki tiesivät jo muutoinkin tulvan yllättäneen. Kosken pauhina kuului voimakkaana pohjoisesta. Vedet velloivat mustina vuoren juurella, pyydykset, veneet ja ansat oli menetetty. Lipolla poika sai mielin määrin kalaa.

Kun aurinko laski, näin luoteessa kiiltävän vedenpinnan Peuramaan ja Vierumäen harjun laen tasalla. Konni näytti muuttuneen mereksi, joka oli matkalla etelään. Aamulla vesi oli niin ylhäällä, että Kilpisaaressa tuskin oli kuivaa jalan sijaa. Huhkainvuorelle alkoi kertyä eläimiä, ne kököttivät ensin vesirajassa mutta kiipesivät leiriimmekin. Keskipäivän myötävalossa näimme, miten valkoinen kuohu ylitti harjun koko taivaanrannan leveydeltä. Kuohut katosivat metsiin mutta ne lähenivät ja näimme vesiryöppyjen pirstovan puita laaksoissa.

Kumea kohina muuttui jyrinäksi ja äkisti näimme, miten valtava valkoinen kieleke purskahti pohjoisesta. Vesiharju suuntautui kohti kalliomme kärkeä, ja kuohut kohosivat hetkeksi päittemme yläpuolelle sammuttaen rovion ja kastellen kaiken. Huhkainvuoren länsireunalle paisui koski peittäen koko Silamaniemen. Uusi valkoharjainen vesipatsas läheni pohjoisesta, sen reuna kääntyi itään ja länteen törmäten idästä vyöryvään hyökyyn.

Vesi nousi asuinlaaksomme tuntumaan. Eläimet kiipesivät seuraamme kalliolle, siinä oli jäniksiä, oravia, käärmeitä ja mäyräpari. Kettuemo lähti ohjaamaan poikuettaan kohti itää, vaikka maa siellä oli alempana. Ajattelin lähettää pojanpojan samaa tietä, emmin kun en aavistanut, että vesien nousu pysähtyi kahden päivän ajaksi. Vettä virtasi pohjoisesta ja idästä, etelästä palasi sameaa vettä, pyörteissä vilahteli kokonaisia petäjiä. Kun Konnin suunnasta kuului jylinää kolmannen kerran, järkkyi maailmamme lopullisesti. Huhkainvuoren itäinen tasanko peittyi sekin vesien ryöppyyn, kivet kolisivat huimassa koskessa. Huhkainvuori oli äkisti muuttunut keskellä kuohuvaa koskea olevaksi saareksi, sata syltä leveäksi, kymmentä kertaa pitemmäksi. Etelässä Arrajärven pinta näytti nousevat Peurapolun harjun tasalle, ylikin.

Silloin Huhkainvuoren eteläpäässä oleva soraharju liikahti. Sen reunat sortuivat ja sora nousi keskeltä hetkeksi kunnes kaikki hävisi kuohujen jyrinään. Äkisti näimme syvän kalliorotkon aukenevan, oli kuin jalkojemme ali läpi vuoren virtaisi veriseinän punaista vettä. Kun rotko aukeni, pyörähtivät Arran vedet äkisti pohjoiseen ja alkoivat vinhasti kiertää saaremme pohjoiskärkeä, vesipaljoudet täyttivät uuden rotkon. Päämme yläpuolella kohosi sumupatsas sateenkaaren valoja hehkuen.

Kun jylinä asettui toisena päivänä näimme maailman muuttuneena. Vesi oli laskenut miltei entiselle tasolleen. Lännessä oli Arrajärvi, idässä uusi kuohuva koski. Vedet virtasivat nyt etelään. Uusi virta oli syntynyt kymmenessä päivässä, siitä kun virtaus pohjoiseen kääntyi. Annoimme paikalle nimeksi Kymmenkäänne. Vanhojen varoitus oli toteutunut vain osittain vaikka peurametsät olivat pirstana  Poltimme rovion, Hiidenvuorelta vastattiin.

Laajat metsät olivat laossa. Laskeneen veden jäljiltä oli sekasortoista puu- ja liejuryteikköä korkealla kallioillakin. Entiset yhteydet itään oli katkaistu, tosin peurat eivät älynneet sitä moneen vuoteen. Teimme Silamaniemessä haapion, pyörteistä huolimatta meloin Kilpisaareen ja Kotojärvelle. Vedessä kellui tietäjän rumpu, otin sen haltuuni. Asuinpaikkoja peitti hiekka, kaivoin tutulla paikalla puolen syltä, toisessa paikassa kalahti kuokkani kiviin, joiden välissä oli hiiliä.. Metsästys olisi helppoa. Rannoille palaavia hirviä oli uponnut liejuun, tosin tarvittiin suosuksia. Meloin Kaunissaaren ohi, pohjoisessa harjussa oli kuin veitsen viiltämä aukko, matala koski, Vuolenkoski. Vastaan tuli perhe tuohikanootissa. He olivat matkalla Saarijärvelle pitkin Päivänjännettä kun virtaus kääntyi ja veti mukanaan. Viikossa he joutuivat Konnille, kiersivät maitse kun kuohujen jyminä kävi lähemmäksi.

Palasin poikien pariin, vuoren juuri oli veden hioma. Vipukivien väylä oli täyttynyt katosta pudonneista lohkareista, sora oli täyttänyt luolansuut, mahdin maanraot. Kaiversimme rummun merkit korkeimmalle kallion kohdalle, kesän, talven, auringon ja kuun merkit, ison karhun ja revontulen käärmeviivan.

Kuudentena keväänä kuljin Säyhtien kautta harjun yli. Meri oli siirtynyt etelään, joenvarsiasutus oli täällä säästynyt tulvalta. Seutua kutsuttiin Kuivannoksi, vesi oli sieltä paennut jo aiemmin, uutta maata syntynyt. Kuusaalla uuden Kymen koski oli talttunut virraksi, mutta yhteys itään oli sielläkin poikki, merenrantaa pääsi, kerrottiin. Kävelin Säyhtien Hangasmäestä Rengon Hangasmäkeen. Tiirismaalla tapasin heimon tietäjiä. Yhtä pitävästi he kertoivat, että tulva oli syntynyt, kun suuri sotka oli Pohjoiseen pyrkiessään siivellään hipaissut Vierumäen harjua, olimmeko lintua nähneet?

Järjestettiin venekulkue Ruuhijärvelle, matkasimme öisin soihtujen valossa, kiipesimme Ukonvuorelle.  Jatkoimme Piilahden kautta esi-isien punahirville, piirsimme vaakaviivat kallion niihin kohtiin, minne vesi oli ylettynyt. Kymenkäänteen kallion juureen hautasimme heimon sukujen kirveet paikkaan, jota ylemmäksi ei vesi nousisi. Talvella maalasin siihen kaksinkertaisen vinoristin. Maalasin merkin hirven rasvalla, kukaan ei tahtonut hylkeiden enää palaavan.

Jouko Mattila 23.7.2001

jmattila@lahti.fi

Vaikutteet:
Retretti, Salmela, Imatra 14.7.2001, Huhkainvuori 6.7.2001.

Kuva: Oliver Mäkelä