Jouko Mattila

Turonpuu

Isä Lauri, jota oli kutsuttu Tero Turonpojaksi, sai tehtävän ja siunauksen itseltään Fulkolta. Palavien silmien tähden hänet oli valittu, hahtuvahuulinen nuorukainen, intoa täynnä. Viisi vuotta aikaisemmin olivat päälliköt vaihtaneet keskenään jälkikasvua rauhan pantiksi, mikäs oli Virossa elellä. Hän oli aseenkantajan opissa kun isäntä äkisti jätti miekan ja ritarin tehtävät ryhtyen ristillä kastamaan. Oikeastaan hän itse ei ollut sen paremmin pappi kuin soturikaan, mutta niin vain sulkakynä ja sinetti todistivat hänet Isä Lauriksi, jolle Hakoisten herran piti antaa oma saattue. — Niin oli valmiina Kalevan pappi pitämään messun miekka vyöllä, saarnan saappahat jalassa.

Tehtävänä oli rakentaa kirkko Hiiteen, tukkia suu pakanalliselta Tervasämmältä, kaataa karsikko, polttaa tietäjän tupa. Lauri oli kotoisin kylästä, johon kirkko nousisi. 

Matkalla meren yli Isä Perttu, Vanajan vanhasta suvusta, opetti häntä kirkon tavoille. Lauriksi oli tämä hänet Lihulassa kastanut, mutta rippi-isä kuoli äkisti kuumeeseen laskiaisen aikaan. Samaan aikaan hän sai tiedon Uskelaan myös oikean mutta etäisen isänsä kuolemasta. Tämä oli koristanut viimeisillä voimillaan Turonpuun jouluksi, siihen oli hirttänyt koiransa ja hevosensa, itsensä ylimmäiseksi. Vaan ei mennyt mahti maan rakohon, huhuttiin, että pojalla olisi vereemmät taiat.

Piispa oli kovin kiinnostunut kaikista kauppapaikoista. Tunsihan Lauri Hämeen, Suomen ja Koroisten Turut. Tavastinkymiä myöten päästiin Turusta Turkuun jollei kulkenut maitse härkötietä. Hämeen Turusta pääsi niin itään kuin pohjoiseen Nivaan. Reitit etelään olivat kummasti kuivuneet, oli syntynyt uutta maata, lohi ei noussut juuri Vantaankoskea ylemmäksi. Uusi kirkko piti rakentaa seutuville, turkiskaupan ydinalueille.

Niin lähti Lauri Hakoisista maitse miehinensä. Aseenkantajan lisäksi oli kaksi kuoripoikaa jotka vuorottelivat puisen, kullatun ristin kantamisessa. Viidellä miekkamiehellä oli kilpi ja kypärä, viidellä jousimiehellä lyhyt keihäs. Kymmenen renkiä kulki vankkurien perässä tapparoineen. Matka-alttari oli nostettu korkeille ja kapeille vankkureille, joita härkäpari kiskoi rynkyttäen niin, että öylätit kilisivät.

Iltaisin pyrittiin, jos voitiin, parempiin, tuttuihin taloihin. Monen aitan porraskivellä Lauri saarnasi, mitä oli kuullut opetettavan. Latinankielentaito oli perin puutteellinen, mutta koska osasi lukea lasketteli messukirjaa sujuvasti vaikkei kaikkea itsekään ymmärtänyt. Emännille oli aina mieleen vihkiveden pirskottelu mihin hyvänsä. Näin kesällä paksuja vahakynttilöitä kannettiin niitä sytyttämättä. Isäntiä ei nähty kuin ruokapöydässä, mutta kyllä se laulu kantoi pirtteihin räppänöistä jos ovistakin. Juroja olivat isäntien ilmeet, verokapinaa taisivat jo hautoa. Ruokaveron vastikkeeksi jaettiin auliisti suitsutusta, rukouksia ja ristinmerkkejä.

Piispanlinnassa oli pidetty neuvoa, läsnä oli Hämeessä käyneitä kauppiaita. Lauri saattoi vahvistaa, että etelästä pohjoiseen kulki mahtava Päivänjänne, Hämeen satamista saattoi kulkea sen kautta suolamereltä toiselle. Kirkko aiottiin ensin pyhittää Marialle, mutta varovasti päädyttiin Lauriin, joka näin tuli Terolle pappisnimeksi. Tero oli tietäjän poika Hiidestä, joka oli kulkukelpoisen Teurojoen latvuksilla lähellä Hämeen Turkua. Se kelpasi, semminkin kun Hämeenturun ja Kymen suunnassa kuului rautoja taottavan ja teroitettavan.

Lauri oli nähnyt kuusitoista aastaikaa, kahtena mittumaarina hän oli opetellut Lihulan lähellä uuden uskon juhlamenoja. Soma olisi palata kotiseudulle komean kulkueen kärjessä Tervan taloon, siellä valtaa piti hänen äitinsä Rauni kunnes esikoinen palaisi. Pojasta polvi muuttuisi, lapsia hän saisi jos naisi, pappislupausta ei kaikilta vaadittu näinä aikoina. Mutta ensin piti etsiä opetuslapsia.

Kun kulkue saapui lounaasta tutuille peltoaukeille, oli koko lähiseudun asujaimisto vastassa. Tuttuja ja tuntemattomia tienvieri mustanaan. Omaa sukua vaan ei näkynyt.  Kenttäalttari pystytettiin aurinkotien alkuun, Ämmänlähteen reunalle. Messu eteni hyvässä järjestyksessä, ei jumalanpalvelus näin rintamailla  monellekaan aivan outo ilmiö ollut. Asemiehet paljastivat aseensa kun Lauri lähti kiertämään isiensä pyhää paikkaa vihkivettä pirskottaen.

Pellon reunaan kurottui Lanoveden kaksi lahdeketta. Väliin jäi tasainen, puuton kenttä, niemeke, jonka itäkärjessä kasvoivat karsikon pyhät puut. Rääkätyn mahtikuusen oksalla riippuivat hänen maallisen isänsä surkeat, korppien kaluamat jäännökset. Ketterä aseenkantaja kiipesi puuhun hänen käskystään katkaisemassa köyden. Vaitonaisina kyläläiset seurasivat, mitä poika nyt aikoisi. Tietäjän tupa oli tuohikattoinen, järeä hirsirakennus neljän patsaan varassa. Patsaat seisoivat neljällä suurella kivellä.  

Ruumis nostettiin katonharjalle malkojen ristiin kuin seimeen ikään. Lauri oli uhmakkaan oloinen, kun hän lähestyi rakennusta. Kun rengit olivat ensin kaataneet aukion reunan puujumalat työnnettiin ne tietäjän tuvan ovesta. Oviaukkoon tuotiin olkilyhteitä. Kynnykselle Lauri kaatoi Pyhän maan öljyä pienestä pullosta, äkisti oli vahakynttilän liekki oljissa. Pian oli pirtti kiljuvana lieskana, savupatsas pyöri kohti taivaan lakea rätisten ja paukkuen.

Iltamessu pidettiin samalla paikalla, hiillos savusi vielä. Tervan talon tietä lähestyi pieni seurue sinisiin puettuna, hänen äitinsä ja koko talonväki parhaimmissaan. Lauri ei saarnaansa keskeyttänyt. Lujalla äänellä, selkeällä suomella hän julisti, että Hiiden alueet kuuluivat nyt Piispalle ja Pyhälle kirkolle. Hän ilmoitti, että paikalle rakennetaan kivestä korkea kirkko entisen pakanatemppelin sijalle. Ehtoollisen hopeatiukujen helistessä hänen äitinsä astui esiin. Kaikki vaikenivat.

“Suurkiitos Sinulle Isäsi Isälle, perheen parhaimman pojalle, kauniille Kalevan papille. Sai arvoisen hautansa vanha tietäjä satapolvisten suvusta. Jotta en suohon sukua survo kiroon tämän Ämmänlähteen, Vellamon vesiavannon, Suomukärmehen suonsilmän, kehäkäärmeen keräjäkummun.  Suistuu kivi kiven päältä, ei tässä rakennus pysy. Ei nouse tupa tulenalainen eikä linna kilpikivinen. Kolmesti kirkkosi korotat, kolmesti muurisi kohotat, kolmesti maahan muurit murtuu. Tämä on viimeinen satama uljaille tuliuiskoillemme.”

Rauni murtaa käätynsä ja kupuransa mustaan veteen heittäen. “Tässä  reikä Tuonen virran, väylä matkaan maan alisiin, lettohiekka, savi vetelä, se on muinoin auennunna jälkeen suuren tulvavuoden, sata polvea isistä, muinaisista mahtajista.”

jouko.mattila@lahti.fi

Muinaisnovellin innoitteena oli käynti Pyhän Laurentiuksen kirkon raunioilla lauantaina 13.4.2002. 

Kiitokset: 

Jaakkola
Pekonen
Siljander