Jouko Mattila
Nokiaa

Olen tottunut seuraamaan, miten raha liikkuu, milloin ja missä se kulloinkin poikii. Vuodet voivat olla veljeksiä vaan eivät ole aina kaksosia. Satoa olin yleensä saanut parhaimmillaan kolmestikin samana vuonna. Pienen rahan kintereillä liikkui isompi, arvokkaampi. Olin osakas neljän miehen pyyntikunnassa, kaikki sijoittivat yhtä paljon, riskit ja saalis jaettiin tasan. Sai kyllä viritellä omiakin ansoja. Viime vuonna voitot olivat pienentyneet vaikka entistä enemmän teimme työtä, liikuimme laajemmin ja liukkaammin. Muitakin oli tullut samoille apajille. Tiesin silti, miten korjaisin tuotto-odotuksiani, vihjeen antaja oli novgorodilainen..

Lähdin heti aamupimeään nokiaa saamaan. Kevättalvella olin vaihtanut rahakääröni kultaan ja jalokiviin, olihan virkani vieläkin tuottoisa. Nokian vaihtoarvo parani jo kolmatta vuotta, näytti paranevan vieläkin. Yhdestä sai jo kuusi hopeaa, vuoden päästä ehkä jo kymmenen. Silti kuparia ja hopeaa oli vähemmän liikkeellä kuin jokin vuosi sitten. Kuparista vaiva oli sama kuin hopeastakin. Pikkurahaa osasi hankkia poikanenkin.

Kun aukoilin salkkuani venään pojalle hän heti kysyi nokialaisista. Vältellen sanoin muutamia olevan. Hän innostui, selitti, ettei pysty itse niitä hankkimaan mutta myymään pystyi, kysyntää oli kuulemma niin Virossa kuin Arabiassa. Kuumemmassa maassa kuumemmat hinnat. Vakuutti viimeisen hinnan maksavansa. Lyötiin kättä päälle.

Tällä erää menin siis yksin. Yhtiömiehet eivät pariin viikkoon kaipaisi, kukin liikkui tahollaan. Pian olisin muilla markkinoilla heidän tavoittamattomissaan. Vaarat olisivat kyllä suuremmat, voitot myös. Toisaalta pieni huolimattomuus yksin toimien voisi olla kohtalokas. Koirasta se hyöty, että varkaista varotti. Kieron katseen näin itsekin. Karhua toki kaihdoin mutta myös yhtiömiehiä olisi nyt syytä vältellä. Ansoja osaisin väistellä, niin paljon virittelin niitä itse.

Naapurit eivät lähtöäni havainneet. Vene jäi valkamaan kuin kalaan aikoisin. Kaikki kulkivat vesitse helppoa taivalta. Mutta jos pysähtyi joka apajalle verkkoja virittelemään kului aikaa. Niin viivyttiin kuin saalista nousi. Metsiä myötenkin matka joutui kun ei pysähtynyt, vesillä nähtäisiin. Perillä odottaisi suuri raha. Veneessä tosin kulkisi evästä ja varustetta, niukasti olisi jalkamiehen eleltävä.  Pohjoiseen kulkevia harjuja  noudatellen olin viikossa yhtiömme kalasaunalla.

Valmistukseni olin tehnyt tavallista perusteellisemmin. Olin maalannut karsikon kallon punarasvalla, vaeltavan munkin ristiä olin suudellut, lähteen hietaan sujautin hopeisen lantin. Kenkäni voitelin haustalla, otsaan piirsin veriviirun kipsistä nylkien.

Se oli mustassa metsässä helppo saalis. Evään kanssa sai olla tarkkana. Tavallisesti vene perille päästen oli täyttynyt kalasta. Ei pyyssä kahden jakoa, ei oravasta nälkä lähde, kymmenestä jo lähteekin. Tavallisesti sai perillä päivittäin ruokansa kuin itsestään kun alkoi oravan kolkkaus: nahka laukkuun, liha miehelle, luut koiralle. Kymmeniä sait päivässä; jos näätää ajoit saitko yhtäkään?

Koira luimisteli kun kiersin ketunpesät, ulisi karhunjäljillä kun porhalsimme eteenpäin kalamajalta. Sen seinustalta olin ottanut lylyni ja keihääni, varsijousi ja kontti olivat olalla jo lähteissä. Pari päivää vielä ja jos maa pysyisi mustana jälkiäni ei tavattaisi, nokiin pyynnissä oli hiihtäminen välttämätöntä.  Aloin tulla seuduille, joilla pyynti ei vielä nokian, näädän ja oravavan vaihtosuhteita heilutellut. Tuhat oravannahkaa saatiin talvessa joka savulla, tuhkuria tai näätää tuskin sataakaan, mustanahkaa vain muutama.

Näätä ja nokia söivät oravaa. Kun sitä kolkattiin ylen määrin tulivat nämä yhä harvinaisemmiksi. Kettujen määrä pysyi entisillään, hirvet ja karhut näyttivät lisääntyvän. Sama oli vaiva nylkiessä yhdestä hirvestä kuin tikkurista oravia, no lihan vuoksi sitä metsästettiinkin. Jos vältin ottamasta oravia sain kymmenkertaisen vaivan pyytäissäni, nahoittaessa vaiva oli sama, mutta voitto tuhatkertainen. Niin kiilsi nokiin nahka etelän hovissa!

Kun neljä miestä pyydysti nokiita meni yhteen koko päivä. No, saalis oli silloin heillä varma. Yksin kun sen puuhun ajoin saattoi karatakin. Syvässäkin lumessa sen kyllä koirani löysi mutta saisiko kiinni?. Salaisuuteni oli Hyväneulassa. Sen käytön opin Karjalan saloilla matkoillani. ei tarvittu poikaa nuolta etsimään, haavoitettu eläin ei paennut, usein otuksen sai  neulasta poimia hankia penkomatta. Nahka säilyi ehjänä vaikka huonomminkin osuit. Kontissani oli varalta toinen neula, tyvestä kolmikulmainen, kärjestä terävä piikki. korttelin pituinen. Mutta Hyväneula! Toista sen veroista ei! Kevyt, terävä, ei taittunut. Etelän terästä, tamaskirautaa.  

Lopulta olin laaksossa, jossa ei kulkijan jälkeä. Ei pilkkaa, ei lastuakaan, ei savuja tai savun näkijöitä, ei kateellisen kirousta. Mielikin rauhaa pyytäen luin omat loitsuni nuotiolla. Tienoo oli parasta noiksen pyydysmaata. Rinteillä vankka hongisto, miten lie säilynyt tulelta joka oli riehunut koko laakson pituudelta. Sen jäljiltä oli harvassa kuolleita kuusen runkoja, välissä äkkiä kasvaneita lehtipuun riukuja. Kun sellaiseen sai näädän tai nokian ajetuksi näkisi neulalla pistää. Koira osaisi siirtyä otuksen alle eikä se pystyisi hyppäämään monta kertaa toiseen puuhun eikä maahan.

Nokiita saatiin, jos saatiin, eri keinoin, yksi oli taitava kurkottaessaan silmukkapussiin, toinen yritti kiilata haarukkaan. Pyynti-kunnan uskottu mies yleensä ravisti arvokkaan otuksen hangelle kun ensin oli pyynti- verkot  viritelty. Vaikka koiraa miten opetit se saattoi tärvätä nokiin sitä tavoitellessaan. Minulla toinen keino: koira, kokemusta, kärsivällisyyttä, kestävyyttä - ja Hyväneula!

Laavun rakensin sivunoroon. Huokaavan kuusen juureen tein sen havuista. Nahkoja ei ollut alle kertynyt mutta kuusessa riitti oksia. Suojaa pyysin kuusikolta, Tapion karsikolta, sen puun valitsin joka kutsuvasti kohahti. Kerrottiin, että kuusi herätti suojassaan nukkuvan ennen kaatumistaan. Jos olit oikein lepyttänyt kääntyi kulta-aarre kannon alta. Näissä erämaissa tuskin sellaista kätköä. Yö oli tyyni, pakasti, alkoi sataa lunta. “Nokimetsä, nokimetsä!” Heräsin siihen, kun kuuseni näin puheli. Siitä tiesin onneni.

Seuraavan päivän tein valmisteluja. Keräsin laakson päihin tervaksiset roviot. Katkaisin hontelon männyn Hyväneulan varreksi. Kuorin sen, yritin kuivatella tulen paahteessa. Pihlaja ja kataja taipuisi liikaa, tämä saattaisi katketa, kärjen punasin jotta en hukkaisi Hyväneulaa.  Satoi lisää lunta vaaksan verran, saattoi hiihtää. Tein ladun länsirinteen laelle roviolta toiselle. Toisen rovion viereen peitin hiilloksen märkien havujen alle, oli helppo poistaa vähän sammalta eikä routaa juuri ollutkaan. Aikaisin nukkumaan, koiranunta kumpikin.

Yöllä tuli novgorodilainen nuotiolle, ei mitään virkkanut, parta kiilsi ja kimmelsi tulen loisteessa mutta kun katsoin tarkemmin mies kääntyi ja juoksi hopeakettuna rinteeseen. Koira ei urahtanut, jälkiä ei jäänyt. Kekäle paukahti ja olin hereillä.

Käskin koirani itärinteeseen. Oli vielä pimeää, kun hiihdin laakson toiseen päähän. Kolistelin mennessäni mäntyjä. Kaivoin hiiliä ja tuohi roihahti. Rovio valaisi hyvin mutta laakso oli kahden virstan pituinen. Toiselta roviolta katsoen näki pohjoisessa pienen kiilun. Pihkasoihtu kädessäni palasin länsirinteelle. Alkoi sarastaa. Hämärissä näin mustan mytyn koivun latvassa. Jos oli teeri aioin ampua. Puun juurelle tullessani otus lehahti kuolleeseen kuuseen. Lähelle päästyäni sain huomata nokiin tehneen huikean hyppäyksen. Se oli kiikissä.

Se oli hikinen aamupäivä. Mustanahka sujahti lumelle, mutta liukkaanakaan se ei pakoon päässyt. Syvän lumen aikaan se olisi kaivanut tunnelin näkymättömissä, livahtanut. Nyt sen liike näkyi lumessa, koiran ei tarvinnut haistaa. Nokinahka nousi seuraavaan puuhun, sitä seuraavaan, ja sama uudelleen. Vihdoin se oli saarrettu yksittäiseen, matalaan pihlajaan. Kun en voinut käyttää verkkoa, en puuta ravistellut. Ojensin riukuni, sen päässä kimalsi Hyväneula. Tanssin kauan puun ympärillä riuku koholla. Hiki valui, nokiin turkissa välähteli talviaurinko turkissa sateenkaarta kirkkaammin, Hyväneula vastasi punaisin säkenin. Hitaasti nostin riukuani, hyvään tarttui, työnsin ja vedin. Koiran silmät paloivat, nokiin silmien musta valo harmaantui äkisti. Punainen pisara tipahti säihkyen kädenselälle.

Varovasti, hellästi hyväillen nahoitin Nokian. Söin lihat, poltin luut, tätä hyvää ei koiralle, katsoa sai, haistella. Koiran kiihko ei talttunut, ennen hämärää koin ansapolkuni. Kypsis ja pyy, pitkäkorvan nahan sai koira syödäkseen. Tuskin mitään jäi poltettavaksi. Piti olla huolellinen, vereentyneen lumen nostin vähin erin nuotioon sitä sammuttamatta. Susia en makuulleni toivonut.

Nukahtaessani oioin Nukin poskeni alle. Kun havahduin, oli susi vierelläni. Tähtien kajossa näin metsän emännän, susiturkin valahtaessa vaaleiden reisien välissä säkenöi nokia häikäisevästi. Siinä onneni lupaus, vilkaisin ison karhun asentoa, kumppani oli kadonnut toivon tuotuaan.

Pohjoisen rovion syttyessä näin saman välähdyksen. Osoitin suunnan koiralleni, kiirehdin hakemaan laavulta Hyväneulaa. En ehtinyt enkä malttanut sytyttää eteläistä roviota. Vuoroin Nukkia, vuoroin Hyväneulaa silitellen riensin laakson päähän. Sain silmiini aamuisen nokiin ajaen sen kolistellen puuhun, mutta samalla näin varjon, kumppanin, vilistävän hankea etelään. Koira oli lähteä perään, komensin sen varmemman saaliin vahtiin. Päivä oli kuin eilinen, huominen pyynti piti miettiä toisin. Kaunis oli tämäkin Nokia. Ihaillessani unohtui tärkein, ruokakeinoni. Söin kuivia hirvenlihasuikaleita, koira sai nokareen kapahaukea. Nukahdin kesken aterian.

Yöllä heräsin kuumaan hengitykseen. Suuri susi riiputti päätään kasvoillani, varovasti se tonki poveani käpälällään. Sillä oli kiiltävä parta, novgorodilaisen soukka leuka. Se läähätti, sopotti ja sopersi: ”soopeli, soopeli, nokinahka”. Ei kahta kolmannetta, talvikauden nahkakäärön arvo oli jo povellani, ei kuunkiertoa kulunut. Sekö lupasi vai minä? Hyväneula oli taidollinen. Hiien hahmossa pakeni, kun terän välke heijasti nuotion liekin. Söin lunta, janotti, janotti.

Unta enää saamatta hiihdin laaksoa etelään. Parinsadan sylen välein löin pihkasoihdun valmiiksi hankeen rinteille. Kun olisi kumppani, kun koira voisi iskeä tuluksen taulaan! Tai jos tulikettu ne hännällänsä sytyttäisi, lieskat paloivat jo pohjoisessa. Ja äkisti näin taivaan loimussa kolmen soopelin ryhmän, samassa kulokuusessa kaikki!  Eikä muita puita! Miten oli Hyväneula leiristä tullutkaan, oliko eilinen vai huominen? Pyyntikuume kiehutti poskieni leppää, koira ulisi hiljaa asettuen kuusen juurelle.

Hyväneula etsi tiensä oksistossa. Ensimmäisen soopelin noukin kuin lihan vartaasta, toisen läpi työnsin neulan runkoa vasten. Oli kiivettävä irrottamaan. Kolmas nugis kiipesi latvaan, oksalta siihen yletti, kiemurrellen otus sinkosi hangelle haavoitettuna. Lahon oksan katketessa putosin maahan, näin äkisti oli viisi nokialasta turkkini alla. Hyväneulan varteen tukien laahustin leiriini, oikea jalka turtana.

Veneellinen rahanahkaa, oravaa, mahtui käärönä nyrkkiini. Nylkiessäni en kipuja tuntenut! Hitaasti kiersin virkaani, puoliksi syöty tetri koiralle. Puoliksi karvaton kettu rääkyi, se oli kalvanut takakoipensa miltei poikki mutta ansalanka piteli kun sen kolkkasin. Tätä oli syöminen vaikka pyynnissä siihen ei juuri turvata tarvitse.

Syötyäni silittelin kiiltävää aarrettani. Viittä Nokiaa toi harva myyntiin. Yö pimeni, missä oli koirani? Jalkaa särki. Kumarruin nuotion valoon Hyväneulan kärkeä varoen liippaan vetäen . Valo heijastui, säkenöi, kertautui oksien jääkiteissä.. Kiinnostuneet kiilusilmät ympäröivät tarkkaillen ja piirittäen asentoani. Kun ensimmäinen susi loikkasi harteilleni olin suistua tuleen. Kaulaa se tavoitti mutta turkkini paksu hirvennahkakaulus kyllä suojasi. Koiran haukku karkotti lauman loitommalle, Etsin kirvestäni, etsin Hyväneulaa. Se oli työntynyt vatsaani, ei kipua, ei juuri vertakaan. Pimeni, pimeni, väsytti ja nukahdin. Kun taas havahduin, olin tullut novgorodilaisen aitalle. Ihmeekseni näin orsilla nyljetyn, pahoin palaneen ihmisen nahan turkkini vieressä kuivumassa. Novgorodilainen suki partaansa ja alkoi syödä Nokian nahkoja, huikean kirkkaan kultarahan hän työnsi suuhuni...

Jouko Mattila 10.1.2001

Kiitos:
A.E. Järvinen
Juhani Aho
Edgar Allan Poe
SKS, Suomen kansan myyttiset tarinat
Sakari Pälsi
Väinö Voionmaa