Jouko MattilaSarat huojuvat sielläNiiden liikettä ei näe, kuulee kahinan. Ruuheni lipuu pimeään. Palaan kalasta. Tulikourani polttava hehku on hiipunut, hirvensarvinen tuliteline tuntuu vain kärynä nenääni. Kylän isossa sotasoudussa on sarvihaarainen kruunu, se on rautaa. Vesillä liikkuen en kaipaa keulassa tuohusroihua väylää valaisemaan. Tunnen vedet ja tiedän sen, ettei vesien kulkuväylillä milloinkaan täysin pimeää tule. Sumussa ehkä, mutta tiheässä sumussa suunta saattoi kadota myös päivisin. Rannat eivät näkyneet, valo sirosi kaikkialta taivaalta, auringon suuntaa ei voinut nähdä. Mutta päivyen valon ja lämmön tunsi, suuntaa ei.Atraimeni on puhkaissut komean lahnan leveän kyljen. Hakotukkeina maanneet hauet nukkuivat nyt pärekopassa syvintä untaan, ne haukottelevat ammolla suin avoimin silmin liikkumattomin leuoin. Pilkukas pyrstö ei enää vähästä värähdä, perheeni saa atrainatriaa, savipilkkumit ääriään täynnä tuoksuvaa soppaa. Sen pinnalla kelluvat rasvan pyörylät, höysteenä on osmankäämien juurta, sienijauhetta, nokkosen tuoreimmat versot. Mutta vesien kauhujen, haukien valkoiset silmät katsovat höyrystä kaikkiin suuntiin sameina kuin sumuinen päivien hymy. Kapean salmen kaislikonrajassa sinut pimeys sulkee syliinsä. Luet loitsun, sulkeudut Ahdin suosioon, anot ahvenet veneeseen, kauheat hauet, uhkaavat kuhat, niitä et pelkää. Mutta henkivaltojen kostoa kauhistut, siis pienetkin kalat kelpuutat kyllä, pienetkin marjat maistuisivat. Kiität syömisen saamisesta, jokapäiväisen tarpeesi täyttämisestä. Pimeys nielaisee sinut, isket loitsusi kipinäin tulet tervaskiehisten kihariin, tulikourasi nostaa esille liekkien loimun, se valaisee haukien nukkumarannat, matalikkojen mateet. Ne ovat nousseet syvistä vesistään. Ja äkisti ympärilläsi on tulikatseiden rengas, kaislan kosteat korret leiskuvat, tulikouran kuvajaiset kimmeltävät pienten aaltojen keinunnan tahtiin. Katseesi terästyy, kalakeihääsi nousee, isket sen, muta pöllähtää, tunnet voimakkaat iskut kun atrainvartesi vain vapisee. Vapaa vesien koira lyö pyrstöään. Uitat lippisi alle, väkäkeihään avulla vedät kuohuvapyrstön veneesi laidalle - tai kuten tänään - ruuhesi koppaan. Työnnät vitsaksen kidusten kautta suuhun ja lyöt kivikirveellä niskaan, valutat mustan, jähmeän veren. Vaimea tuuli kohahtaa, kiemurtaen tervassäkenet kohoavat spiraalina ja laskeutuvat tuskin kuultavasti sihahtaen. Liekin loimu kohenee mutta on sammua. Työnnät päresäleitä tulikouraan. Liekit valaisevat rantaa, näet kiiluvat silmät vedenrajassa, tempaiset jousesi. Silmät nousevat, tuuli työntää ruuhtasi kohti. Näet vaalean turkin välähdyksen, edessäsi on pelästynyt petra. Ammut, mutta se on jo ponkaissut ilmaan yrittäen kääntyä. Kuulet pajukon rytisevän, tunnet tempaisun ranteessasi. Ohut nahkahihna on katkennut, nuolillasi oli tarkoitus osua sorsaan, mutta tiedät, että osuit otukseen. Oliko Tapio kateellinen? Ethän häntä ollut muistanut tai lepyttänyt. Yhdellä sauvoimen työnnöllä olet rannassa, kaislat rätisevät, juokset petran polulle, lepänlehvät läpsäyttävät kasvojasi, lyöt jalkasi kiveen, jatkat takaa-ajoa. Kun tarkkaat, kuulet vaimean jytinän edessäsi, voimakkaan puuhkaisun, jytkähdyksen, sorkkien kopinan kallioon, raapivia ääniä. Pimeys on nyt niellyt hehkuvat silmät, et näe eteesi, olet kompastua huokuvaan eläimeen, kohotat kirveesi. Palaan ruuhelleni. Laahaan petran vedenrajaan. Ruuhen pyöreän perän vedän kaislojen viereen. On yövyttävä, saalis on saalista muillekin. Onneksi tulikoura on sammunut, muutoin kaislikko olisi saattanut syttyä, metsä myös. Tuuli on kääntänyt perän päin rantaa, sauvoin on juuttunut pohjamutaan, tarttunut tasapainottavaan, ruuhen suuntaiseen pieneen tukkiin. Sen päällä on saaliskoppa. Tuuli on tyyntynyt. Nukahdan ruuhesta ottamani turkiksen turviin. Aamulla herään kelmeään hohtoon. Usva höyryää, sen kielekkeet koittavat kurkottaa valoon. Näen saaliini. Sarveton naaras. Alan kiireesti nylkeä, kohmeiset sormeni kaipaavat lämpöä, kuumaa lientä. Mutta aikaa ei ole hukattavaksi. Kirveeni on tarpeen niin pyydyspolulla kuin sotatantereella. Keihääni kärjellä viillän nahan kappaleet sopiviin osiin. Kinttujen nahka jää viimeiseksi, otan talteen kaiken, kallon ja kinnerjänteet. Lyön nivelet rikki, teen kasan niistä, kerään kiviä peitteeksi. Perkaan hauet ja nostan korkealle puun oksaan kuivumaan. Siitä tulee kapoittan kapahaukijauhetta. Nyljetyn taljan pingotan puitten väliin karvapuoli metsään päin. Kalakopassa ovat petran parhaimmat palat. Viritän tulen, viipaloin petran maksan, paistan nopeaan liekkien lomassa. Syön, pyyhin suuni ja sormeni sammaliin. Kumarran metsään, kiitän Tapion, Mielikin isännän. Katson ulappaa, muistaen Ahtia. Työni on päättynyt. On keskipäivä. Vaan yks on onni, se arpani arvottaa, toivoni, osani osoittaa. Teen kalliokuvan. On syytä kiittää, osaan sen, isäni opetti. Kalastajan varusteissa ei ole punamultaa. Kiertelen rantoja sauvoen. Eräässä kallionkolossa punertaa. Lyön irti lohkareita, naputan kivellä jauheeksi. Liian tummaa ja karkeaa. Nousen rantatöyräälle, kaivan keihääni kärjellä. Parista kohtaa yritän syvemmälle kuopien litteällä kivellä. Oranssi väri pilkahtaa, syvemmältä sitä löydän sen verran kuin tarvitsen. Muovaan kiireellä laakean savikulhon. Varovasti poltan sen tuhkassa, sain nuotion pohjan pehmeäksi tuomalla sylyksen kuivaa kaislaa. Kulho säröilee muttei halkea. Sormellani sekoitan pienissä erissä petran taljasta kaapimaani rasvaa, punamultaa ja hauen maksoittunutta verta. Tipautan sormeni päästä pienen pisaran omaa verta. Teen tahnan, peitän kulhoni heiniin, lähden etsimään Ukolle otollista kallion kylkeä. Sauvon niemekkeen ympäri. Iltapäivän auringossa kallionreunus heittää veteen varjon, Ukon profiilin. Korkea otsa, suora nenä, uhmakas leuka. Pienet ahvenparvet uivat sen suuhun ja takaisin. Kallion halkeama kulkee kuvakenttäni reunassa. Hankaan kivellä sammalet, poltan puhtaaksi tervassoihdulla, hankaan risusudilla ja vedellä noen pois. Näin on hyvä. Ilta-auringon kajossa maalaan sormin petrani edestä, pää sivulle kääntyneenä. Jalkoihin vedän vaakaviivan, ylisen ja alisen rajan. Siihen alle tulee viiva, hakapäinen, näyttää perin laihalta kalalta. Maalini loppuu, olen perillä. Tällä ja tuolla puolella on elämää, veden viileydessä, ilman kuulakkuudessa. Sauvon rannasta ruuhenmitan päähän. Minulla ei ole riipusta. Lyön pirstoksi savikulhon rantaveteen. Kuu nousee, kuulenko oikein? Jotain kolinaa, tultaisiinko hakemaan? Kolina kovenee, kuulen puheen pulinaa. Oma vai vihollinen? Saukotien salmesta työntyy tumma vene, Säyhteen, Seihtentien sotahanka. Kylän miehet palaavat kauppamatkalta. Ovat jättäneet veneensä Harjun rantaan. Olivat nousseet Mustjokea etelästä. Sotasoutu odotti heitä ja kauppatavaroita. Enää ei voitu viedä turkiksia Päivjännettä pitkin pohjoiseen, Pohjan suuren lahden suu oli muuttunut kivikkoiseksi kuohuvaksi koskeksi, kauppakehät olivat autioituneet. Miehet huomasivat, kun sytytin tulikourani. Pysähdyimme yhdessä katsomaan kalliokuvaa, päällikkö, vanhin poikani, heitti saamansa hopeapalan kallion juurelle. Kun he ihailivat pyhää paikkaa, Ahdin ja Tapion Antolaa, noudin ruuhella lihat ja kalat. Sotasoutu nosti lyhyen maston, siihen ripustettiin Petran talja pääsylipuksi. Kylää lähestyessä melumme kasvoi, soutumme hidastui. Odottelimme, että kylä viritti nuotiot. Tuomiset odottivat. Vie mennessäs, tuo tullessas.
11-2004 Innoittajina Lukianos |