Aimo Nummi

Maarianverijuuri

 

 

 

 

 

 

 

 

Verijuuria on tavattu Suomessa kolme lajia,
joista maarianverijuuri, Agrimonia eupatoria,
on yleisin. Se on ruusukasveihin kuuluva, harvinaisehko lehtokasvi.  Sitä tavataan Ahvenanmaalla ja Varsinais- Suomessa sekä harvinaisena Uudenmaan, Satakunnan, Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakunnissa.
Idänverijuuri, Agrimonia pilosa, on hyvin harvinainen, rauhoitettu laji. Kolmas verijuurilaji, tuoksuverijuuri, Agrimonia procera, on Lounais-Suomen ja Ahvenanmaan kasvi. 

Kaikki verijuuret ovat keltakukkaisia, parilehtisiä, pystykasvuisia, monivuotisia kasveja. Kukinto on pitkä, tähkämäinen terttu. Maarianverijuuri on muita lajeja karvaisempi, varsinkin lehden alapinta on tiheään harmaakarvainen. Myös varressa on pitkiä karvoja. Se on muita lajeja hieman matalampi, noin 30-60 cm, ja varren juurella on yleensä lehtiruusuke. Kirkkaankeltaiset kukat ovat suuremmat kuin muilla lajeilla ja varsi on usein haarautumaton. Verijuuret ovat varsinkin syyskesällä kukkiessaan huomiota herättäviä kasveja, mutta lehdistö saattaa jäädä huomaamatta esimerkiksi kellukoiden lehdistön seassa. 

Verijuuret ovat maarianverijuurta lukuun ottamatta arkeofyyttejä koko esiintymisalueellaan. Maarianverijuuri on Retkeilykasviossa merkitty Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa alkuperäiseksi, muualla Etelä-Suomessa harvinaiseksi arkeofyytiksi. Sen alkuperäisyys lounaisimmassakin osassa Suomea saattaa olla tutkimisen arvoinen. Ruotsissa maarianverijuuri esiintyy Tukholman korkeudelta etelärannikkoa pitkin aina Norjaan asti. Virossa se on varsinkin rannikon ja saarten kasvi, mutta mantereella sitä tavataan Keski-Viroon asti. Etelässä se on harvinaisempi. Norjassa se kasvaa vain eteläisellä rannikolla.

Maarianverijuuri kasvaa kedoilla, niityillä ja pientareilla, usein varsin kuivahkoillakin paikoilla. Se on kalkinsuosija ja siksi samoilla paikoilla usein kasvaa lehtokasveja. Sen esiintymät näyttävät olevan ihmistoimintaan liittyviä, ehkä lounaissaaristossakin - vanhan meriliikenteen jäännöksenä. Nykyiset esiintymät saattavat olla nimenomaan kasvin lääkekäyttöön liittyviä. Kuivattuja varsia on kuljetettu mukana pitemmillä matkoilla. Vaikka rohdokseksi pyrittiinkin käyttämään kukkivia varsia, on varren alaosassa saattanut jo olla varisseita kukkia ja valmiita hedelmiä kukkapohjuksissa. 

Verijuuren hedelmät kulkeutuvat helposti, sillä niiden ympärillä olevassa kukkapohjuksessa on koukkumaisia piikkejä. Lääkekasveja on asuntojen lähellä mahdollisesti suojattu esimerkiksi tallaukselta. Verrattain pienet kasvustot ovat pientareilla säilyneet, kuten monet muutkin yrtit, koska hevoset ja lehmät eivät niitä syö. 

Maarianverijuuren suomalaisen nimen taustasta ei ole tietoja, mutta se liittyy mahdollisesti Neitsyt Maariaan. Myös vironkielinen nimi harilik maarjalepp, "yleinen Marian leppä", on merkitykseltään samansuuntainen. Leppä oli vanhoissa virolaisissa (ja suomalaisissa) uskomuksissa vereen liittyvä kasvi puun leikkauspinnalle tulevan punaruskean värin takia.

Tillandzin Catalogus plantarum mainitsee maarianverijuurelle useita nimiä: Äckermönja, Ädermönja, Braakrooth ja suomeksi Peldomynia. Saksankielessä sen nimi on Kleiner Odermennig, ruotsiksi smaborre, norjaksi akermaane. Suvun tieteellinen nimi Agrimonia lienee muuntunut kreikankielisestä nimestä Argemone. Lajinimi eupatoria tulee Vähässä-Aasiassa sijainneen Pontoksen valtion kuninkaan Mithridate VI Suuri Eupator'in (120-63 eKr.) mukaan (eupatrideiksi nimitettiin kreikkalaisten aatelissukujen miehiä). Häntä pidettiin myrkkyjen tuntemuksen pioneerina.

Maarianverijuuri oli aikanaan arvostettu lääkekasvi. Se oli Dioskoridoksen ja Pliniuksen suosittelema ja siksi mukana myös keskiaikaisissa yrttikirjoissa. Kuten monilla muillakin lääkekasveilla, silläkin oli monenlaista käyttöä. Käärmeen puremaan sitä on ilmeisesti käytetty jo Mithridateen aikana. Maarianverijuurta käytettiin varsinkin maksasairauksiin ja sappikiviin ja yleensä ruuansulatusvaivoihin.Tavallinen käyttömuoto oli verijuuritee. Sisältämänsä parkkiaineen ansiosta sitä on käytetty muun muassa suun tulehduksiin ja haavalääkkeenä. 

Parkkiaineen lisäksi verijuuressa on orgaanisia happoja, flavonväriainetta Cholinia ja hieman eteerisiä öljyjä, jotka tuntuvat heikkona tuoksuna tuoretta yrttiä muserrettaessa. Maarianverijuuren rohdosnimenä oli Herba agrimoniae. Maarianverijuuri on jäänyt pois rohdoskäytöstä ja myös virallisista lääkeluetteloista. Vuonna 1948 sen tunsi vielä portugalin farmakopea. Molemmat muut Suomessa kasvavat lajit,
A. procera ja A. pilosa, ovat myös lääkekasveja, joista edellistä on käytetty korvaamaan maarianverijuurta. Maarianverijuuren lehtiä ja vartta on käytetty
myös väriaineena. Niistä saadaan villaan kestävä, kullankeltainen väri. 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
Linkit:


ARKEOFYYTTI eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvu-
paikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan uustulokkaaksi. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Akvarelli "Maarianverijuuri",
Marjukka Mäkelä
Lähteet:

  • Leena Hämet-Ahti ym: Retkeilykasvio, Luonnontieteellinen keskusmuseo, 1998 

  • Eesti Flora II, Eesti Riiklik Kirjastus, 1962

  • Aili Paju, Lembit Kuhlberg: Ravitaimede oskussonastik, Maalehe Raamat, 2001

  • Heinz A. Hoppe: Europäische Drogen I, Cram, De Gruyter & Co, 1948

  • H. Karsten: Deutsche Flora II, Hugo Bermühler Verlag, 1894

  • Artikkeli on ilmestynyt Hiisi-lehdessä 2/2006

  • Valokuvat: Marjukka Mäkelä, Kumlinge, Ahvenanmaa 2007
 

 

>>> Aimo Nummi lähikuvassa

 

 

 
Etusivulle

web design: marjukka mäkelä