Aimo Nummi Morsinko ikivanha värikasvi Morsinko, Isatis tinctoria, on ristikukkaiskasveihin kuuluva kaksivuotinen kasvi. Kasvilla on runsas lehtiruusuke ja lisäksi - varsinkin ylempänä varressa - ehytlaitaisia, nuolityvisiä varsilehtiä. Ruusukelehdet ovat suikeita, matalahampaisia. Varsi haarautuu yläosasta ja sinne muodostuu näyttävä, keltainen, runsaskukkainen kukinto. Se muodostuu varsihaarojen päissä olevista, ylöspäin kaartuvista tertuista. Kukkiva kasvi on yleensä alle metrin korkuinen, mutta runsaan kukintansa ansiosta rantakasvillisuudesta hyvin erottuva. Litu on yksisiemeninen. keltakukkaisesta morsingosta sinistä väriainetta Indigonsininen väriaine saadaan morsingon lehdistä monimutkaisen prosessin avulla, jossa on olennaisena osana jauhetun lehtimassan käymisprosessi. Kankaan värjäys oli sekin taitoa vaativaa - tuloksena oli kirkkaan sininen väri. Morsinko kasvaa meillä pääasiassa Etelä- ja Lounais-Suomessa merenrannoilla. Alkuperäisenä  morsinko kasvaa kaakkoisessa Euroopassa ja Aasian aroalueilla. Suomessa morsinko on siis muinaistulokas eli arkeofyytti. Myös Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa se on muinaistulokas. Se on Skandinaviassakin rantakasvi, samoin Eestissä, missä  morsinko kasvaa länsirannikolla. Viljeltynä se viihtyy tavallisessa ravinteisessa maassa. Elias Lönnrot on kirjoittanut, että sitä ”kasvatetaan lihavassa santamaassa”. Viljeltäessä lehdet leikataan kesällä ja se saattaa kasvaa vielä kolmannenkin vuoden. Lehdet voidaan leikata pari kolme kertaa kasvukauden aikana.  Eestissä on morsinkoa käytetty myös lääkekasvina, sillä sen on todettu nopeuttavan haavojen paranemista. Myös öljykasvina sitä on voitu käyttää. Siemenet sisältävät 30 % pellavaöljyn tapaista öljyä.  morsinko oli Euroopan tärkeimpiä värikasveja Germaanien ja slaavien tiedetään käyttäneen morsinkoa sinisenä väriaineena. Viljelykin alkoi jo hyvin varhain. Saksassa morsinkoa on viljelty jo 500-600 e.Kr. Julius Caesar on kertonut teoksessaan Gallian valloituksesta, että hänen hyökätessä Britanniaan Gallian sodan aikana 52-58 eKr. siellä asuneet keltit olivat värjänneet kasvonsa sinisiksi morsingolla (vitrum) ollakseen hurjemman näköisiä. Kreikkalaiset nimittivät morsinkoa sen nykyisellä tieteellisellä nimellä ”isatis”.  Dioskorides Pedanios (n. 50 jKr.) mainitsee värjäreiden käyttävän morsinkoa, mutta sen lehtiä käytettiin myös kasvannaisten, haavaumien ja haavojen hoidossa.	Arkeofyyttejä etelän- hoikkaängelmä hullukaali jänönapila keltakynsimö keltamo maarianverijuuri marunat mäkikaurat nurmilaukka pölkkyruoho ratamot rohtopernaruoho rusojuuri sikoangervo tulikukat ukonputket vesipähkinä Digitaaliset lähteet: Dr. Rösler: Värimorsingon viljelyä ja kauppaa keskiajan Saksassa, www.arkeo.net  (suom. Marjukka Mäkelä) Viikinkiajan pukututkimuksen onnea ja onnettomuutta, www.greywolves.org Linkit: Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu Kaunis vanha kuva: Carl Axel Magnus Lindman - Bilder ur Nordens Flora (1901-1905) Dodo: Kohti ympäristöystävällisempiä tekstiilivärejä ja kotimaisia luonnonkuituja Coloria: Värimorsingolla värjäys Keskustelua kasviväreistä YLE:n Pallo hallussa ohjelmassa Saksan- ja englanninkielinen sivu morsingolla värjäämisestä (Kurt Laitenberger)   ARKEOFYYTTI  eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan uustulokkaaksi.  Tulosta artikkeli pdf-muodossa.
Kaarle Suuren aikana on morsingon viljelyllä ollut jo tärkeä asema. Vuonna 812 hän on keisarillisessa käskykirjeessään määrännyt tiettyjen kylien suorittamaan veronsa morsinkona käytettäväksi keisarillisen hovin kutomoissa ja värjäämöissä. Viljely keskittyi keskiajalla erityisesti Ranskaan ja Saksaan ja Englantiin. Saksassa morsinkoa viljeltiin varsinkin Thüringenin alueella. 1200-luvulla eräät Saksan kaupungit - esimerkiksi Erfurt, Gotha ja Arnstadt - olivat kuuluisia ja rikkaita waid-kaupunkeja. Morsingon viljelyllä  ja kaupalla oli sen viljelyalueilla hyvin suuri taloudellinen merkitys.  Kun Itä-Intiasta kotoisin olevista Indigofera-lajeista, varsinkin Indigofera tinctoria- lajista saatua väriainetta alettiin tuoda Keski-Eurooppaan, alkoi se uhata morsingon viljelyä ja kauppaa ja indigon tuonti oli kiellettävä. Ranskassa indigon tuontikielto oli  voimassa aina vuoteen 1691 ja Englannissa vuoteen 1661 asti. Indigon käyttö kasvoi vähitellen 1700-luvulla. Hernekasveihin kuuluvista Indigofera-kasveista saatiin väriä noin kolmikymmenkertainen määrä morsinkoon verrattuna ja sen valmistus oli helpompaa. Lopulta vuonna 1890 saksalainen Heumann keksi synteettisen indigovärin valmistusmenetelmän. Synteettinen indigoväri syrjäytti luonnonvärit ja lopetti myös näiden kahden kasvilajin keskinäisen kilpailun indigonsinisen väriaineen raaka-aineena. milloin ”Morsiamen kruunu” tuli Suomeen? Suomalaisissa esihistoriallisista kankaista on löydetty siniseksi värjättyä lankaa. Tunnetuin kangaslöytö on  naisen puvun jäänteet Euran Luistarin haudasta 56. Verrattain hyvin säilyneessä, muutenkin rikaslöytöisessä haudassa oli jäänteitä puvusta, jonka hihoissa oli indigonsinistä villakangasta. Hauta on ajoitettu vuosien 1018 ja 1050 välille.  Kaarinan puku taas on peräisin Kaarinan kirkkomäeltä kaivetusta haudasta ja suunnilleen samanaikainen. Nuorella naisella oli  ilmeisesti morsingolla värjätyt sinertävä päällyshame sekä pronssispiraalein koristeltu sininen "vaimon päähine".   Lankojen värjäykseen on voitu käyttää myös jotain muuta Suomessa luonnonvaraisena kasvavaa värikasvia, esimerkiksi lehtosinijuurta, Mercurialis perennis, josta saadaan sinistä väriainetta. Se on nykyisin varsin harvinainen rehevien lehtojen kasvi Lounais-Suomessa, mutta sitä on voinut aikanaan kasvaa yleisemminkin. Morsingon käyttö sinisenä väriaineena on kuitenkin todennäköisempi vaihtoehto, sillä ainakin Skandinaviassa sen käyttö jo tunnettiin.  Morsingon siemeniä mainitaan löydetyn viikinkihaudoista (Rautavaara). Viimeistään keskiajalla se on ollut myös Suomessa jo yleisemmin tunnettu; nykyiset esiintymät saattavatkin olla peräisin tältä ajalta.  Elias Tillandz mainitsi morsingon Turun ja sen ympäristön kasvina 1600-luvun lopulla. Hänen kirjassaan vuodelta 1683 morsingolla on suomenkielinen nimi ”Morsiamen Kruunu”, josta nykyinen nimi lienee johdettu. Ruotsinkielinen nimi ”vejde” on vanha germaaninen nimi, joka saksan kielessä on muodossa ”Waid”.  "Taloudellisella aikakaudella", 1700-luvun lopulla, jolloin pyrittiin löytämään oman maan - Ruotsi-Suomen - kasveista taloudellisesti kannattavia artikkeleita, se mainittiin eräänä mahdollisista värikasveista, joita Suomessa voitaisiin viljellä.
Kirjalliset lähteet: Suominen - Hämet-Ahti: Kasvistomme muinaistulokkaat Elias Tillandz: Catalogus Plantarum Johannes Lid: Norsk og svensk flora Eesti NSV Flora V Toivo Rautavaara:Mihin kasvimme kelpaavat Ludvig Reinhardt: Kulturgeschichte der Nutzpflanzen 2 U. Körber-Grohne: Nutzpflanzen in Deutschland	Aimo Nummi lähikuvassa
Etusivulle	web design: marjukka mäkelä