Nurmilaukka
mauste- ja lääkeyrtti
jo rautakaudella
— Nurmilaukka, Allium
oleraceum, on yleisesti viljellyn ruohosipulin eli ruoholaukan tavoin
monivuotinen sipulilaji. Nurmilaukan lehdet ovat kapeita, varhain lakastuvia,
eikä lehdistö ole niin runsas kuin ruohosipulilla. Ruohosipulilla on matala
juurakko, mutta nurmilaukalla pieni, pitkänomainen sipuli. Nurmilaukka sisältää,
kuten muutkin Allium-lajit, eteeristä sipuliöljyä.
Luonnossa nurmilaukan puolimetrinen kukkavarsi, josta riippuu
kuivuneita lehtiä, jää helposti muiden kasvien joukossa huomaamatta, kun
kukintokin on vaatimaton, ruskehtava. Kukintoon muodostuu muutamia punervia
itusilmuja, joista maahan pudotessa kasvaa taimia.
vanhan
asutuksen seuralainen Päijät-Hämeessä
— Nurmilaukka on arkeofyytti, joka Varsinais-Suomessa ja
Ahvenanmaalla on verrattain yleinen, mutta muissa eteläisissä eliömaakunnissa
harvinainen. Päijät-Hämeen alueella se on luokiteltu uhanalaiseksi.
Nurmilaukan kasvupaikat rannikolla liittyvät Petterssonin* mukaan muinaisiin
satamapaikkoihin. Sen lisäksi nurmilaukka on levinnyt sisämaahan, jossa se on
vanhan asutuksen indikaattorikasvi.
Hämeen ympäristökeskuksen perinnemaisematutkimuksesta
ilmenee, että nurmilaukka kasvaa 26:lla perinnebiotoopilla, joista kuudessa on
lähialueella rautakauden ja neljässä kivikauden tunnettu muinais- jäännös.
Yhdessä on mainittu mahdollinen muinaisjäännös (Villähde). Viisi
nurmilaukkaa kasvavista perinnemaisemista on vanhoja, jo keskiaikaisia kyläalueita.
Nurmilaukka on siis Päijät-Hämeen alueellakin selvästi vanhaan asutukseen
liittyvä, ainakin rautakaudelta lähtien. Onko kivikauden löytöpaikoilla
asutus jatkunut myöhemminkin? Nurmilaukka on ollut kuitenkin myös keskiajalla
ja sitä myöhemminkin käytetty mauste- ja lääkeyrtti.
|
Linkit:
Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu
|
ARKEOFYYTTI
eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja
asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin
varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti
voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi
Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan
uustulokkaaksi.
|
|
laukat olivat Pohjolan vanhimpia sipulilajeja
— Vanhimmissa pohjoismaisissa lakiteksteissä on määrätty, mitä oikeuksia
sipulimaan (laukagardr) tai väinönputkitarhan omistajalla oli. Omistaja sai
muuttaessaan toiselle paikkakunnalle ottaa mukaansa puolet taimista ja sipulin
lehdet kuuluivat hänelle vielä alkukesästä.
Laissa tarkoitetaan siis
Skandinaviassa monivuotisena kasvavaa sipulilajia. Eräs niistä on nurmilaukka,
jota vielä 1798 on käytetty Ruotsissa mausteena kaalin kanssa (* Liljeblad). Nurmilaukan maustekäytöstä tiedetään, että nuoria
lehtiä on käytetty mausteena keväällä ja itusilmuja myöhemmin kesällä.
Nurmilaukka lienee maultaan ruohosipulia voimakkaampi.
Sipulilajeja on käytetty myös muun muassa antiseptisenä
ja vahvistavana lääkkeenä (*Paju). Myös vilustumissairauksiin sipulia on käytetty lääkkeenä; esimerkiksi kuuma sipulimaito on vanha tunnettu vilustumislääke.
nurmilaukka
on vaarassa hävitä
Monilla nykyisillä kasvupaikoilla nurmilaukkaa
on vain muutamia varsia. Rehevä heinäkasvusto ja varsinkin kasvupaikan
vesoittuminen tukahduttavat ne helposti. Hoitoniitotkin voivat olla liian
totaalisia.
Nurmilaukan lisääntymiskyky on rajoitettu, sillä siemeniä
kehittyy harvoin ja itusilmuja on kukinnossa vain muutama. Kuivahkoilla rinteillä,
joissa nurmilaukka usein kasvaa, saattaa vesakon poisto olla riittävä
hoitotoimenpide. Päijät-Hämeen alueelta löytyy onneksi vielä runsaitakin
nurmilaukkaesiintymiä, mutta kaikki ovat silmälläpidettäviä.
|
Kirjalliset lähteet: