Aimo Nummi

Pihatatar

tavallinen rikkakasvi

Pihatatar, Polygonum aviculare, on todella hyvin yleinen yksivuotinen rikkakasvi koko Suomessa. Siihen ei uskoisi liittyvän mitään muuta kerrottavaa, kuin torjuntaohjeita. Vanhalla ihmisen seuralaiskasvilla on kuitenkin takanaan pitkä historiallinenkin tarina.

Tieteellinen nimi Polygonum on kreikkaa ja tulee varren "solmuista", "gonum". Lajinimi aviculare tulee latinan sanasta aviculus, joka on diminutiivimuoto sanasta avis, lintu. Pihatattaren ryhmän nimi on monissa kielissä kasvin käyttöä ja ominaisuuksia kuvaava. Ruotsinkielessä nimi on trampört, norjaksi tungras, tanskaksi almindelig pileurt, englanniksi knotgrass, Yhdysvaltojen englanniksi prostrate knotweed, saksaksi Vogelknöterich, hollanniksi Varkensgras (sianruoho), viroksi harilik linnurohi tai hanerohi. Englannissa siitä on käytetty myös nimeä "Red Robin" punaisten kukkiensa takia. Saksassa sen kansanomainen nimi "Saugras" johtuu siitä, että sitä on käytetty ruokana sioille. Elias Tillandz on käyttänyt siitä Catalogus Plantarum- kirjassaan nimeä Trampegrääs, Wägegrääs, Kannegrääs.

Tattareiden monimuotoinen suku

Tatarkasvien heimon, Polygonaceae, nimisuku tattaret on hiljattain jaettu viiteen sukuun Polygonum, Fallopia, Aeonogonon, Persicaria ja Bistorta. Pihatatar kuuluu sukuun Polygonum. Aikaisempi, monimuotoinen pihatattaren ryhmälaji on sekin nykyisin jaettu moneen lajiin, joista pihatatar on meillä yleisin. Pihatattaren muodoista osa on tetraploideja, osa heksaploideja. Suomessa on pihatattaren lisäksi tavattu eteläntatar, P. bellardii, joka on satunnainen uustulokas ja meritatar, P. oxyspermum, joka on harvinainen lounaisrannikon rantakasvi.

Pihatatar, P. aviculare, on hyvin monimuotoinen ja on jaettu useaan, osittain vaikeasti tunnistettavaan alalajiin, joista Suomessa kasvaa viisi.

Kun puhutaan tatarkasveista, tulee tietysti mieleen myös ikivanha viljelykasvi viljatattari, Fagopyrym esculentum. Se on itäistä alkuperää, kotoisin Kiinasta. Viljely on saattanut tulla Eurooppaan skyyttien tuomana noin 500-600 eKr. Meillä sitä on viljelty lähinnä Itä-Suomessa 1700-luvulta alkaen. Viljatattarin lisäksi on muidenkin tattareiden siemeniä käytetty ihmisen ravintona.

  

Linkit:

 

Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivut:

ARKEOFYYTTI  eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan uustulokkaaksi. 

Tulosta artikkeli pdf-muodossa.

Tallattuihin paikkoihin erikoistunut rikkakasvi

Pihatattaret kestävät hyvin tallausta. Ne kasvavat yleisesti pihanurmikkojen tallatuimmillakin paikoilla ja sorakäytävillä. Varret ovat yleensä maahan taipuneita ja ne voivat olla melko pitkiä, jopa metrinkin verran monihaaraista, runsaasti kukkivaa, sitkeää versoa.

Yleinen alalaji, isopihatatar, P. aviculare ssp. aviculare, on varsinkin aluksi pystykasvuinen ja vanhempana maahan taipunut. Toinen yleinen alalaji tannerpihatatar, P. aviculare ssp. microspermum, on suikertava tyvestä lähtien. Lehdet ovat pieniä ja niiden lehtikanta on laajentunut usein kalvomaiseksi tupeksi, mikä on yhteistä koko tattareiden suvulle. Varren "solmut" ovat usein hieman turvonneita, mistä suvun muutkin lajit useissa kielissä ovat saaneet siitä nimensä (esim. "Knotweed"). Kukat ovat lehtihankaisissa viuhkoissa. Pienten kukkien kehälehdet ovat yleensä reunoiltaan punervia tai valkoisia. Pähkylä jää varisemattomien kehälehtien sisään. Se on tuleentuneena selvästi rasvainen, jopa 4 mm pitkä.

Vaikka pihatatar onkin rikkakasvien luettelossa, se ei ole erityisen hankala. Runsas siementuotanto tosin takaa sen esiintymisen esimerkiksi nurmikkojen reunoilla, peltoteillä ja niihin rajautuvilla viljelyksillä. Suuri siemenmäärä ja siementen hyvä säilyminen "siemenpankissa", eli syvemmällä maaperässä, ovat kasvin säilymisen kannalta hyviä ominaisuuksia. Eräiden tietojen mukaan pihatattareiden siemenet säilyvät jopa 250 vuotta.

Yleismaailmallinen tulokaskasvi, ruderaatti

Pihatatar on levinnyt laajalti varsinkin pohjoisen lauhkean vyöhykkeen maihin. Sitä ei ole trooppisessa, eikä Etelä-Afrikassa, Intiassa ja Polynesiassa. Se on kaikkialla selvästi kulttuurikasvi, ihmisen seuralainen, joka pitää erityisesti typpirikkaasta maaperästä. Pihatatar kasvaa merenrannoilla ja myös vuoristossa aina 1200-1300 metriin asti. Se on Euroopassa tulokaskasvina, mutta alkuperää ei tunneta. Yleensä löydöt a1kavat kivikauden nuoremmilta jaksoilta.

Suomessa isopihatatar, P. aviculare ssp. aviculare ja tannerpihatatar P. aviculare ssp. microspermum, ovat lähes koko maassa muinaistulokkaita. Vain Kittilän, Sompion ja Enontekiön Lappiin ne ovat levinneet myöhemmin ja ovat siellä uustulokkaita. Pohjanpihatatar, P. aviculare ssp. boreale on muinaistulokas myös näissä Suomen pohjoisimmissa eliömaakunnissa, mutta sen katsotaan olleen alkuperäinen merenrantaesiintymissä etelärannikolla. Samoin kaitapihatattaren, P. aviculare ssp. neglectum katsotaan olevan alkuperäinen rannikolla ja muinaistulokas sisämaassa.

Viides pihatattaren alalaji suippupihatatar, P. aviculare ssp. rurivagum, on harvinaisehko uustulokas eteläisessä Suomessa. Boreale-alalajia lukuun ottamatta kaikki muut tattaren alalajit esiintyvät myös Keski-Euroopassa.

Kasvisosiologiassa pihatatar liitetään Polygonion avicularis -ryhmään ja Secalietea- ja Chenopodietca-luokkiin.

Pihatattaren käytön historiaa

Niin kuin monesta kansanomaisesta nimestä voi päätellä, ovat pihatattaren siemenet olleet eläinten suosimaa ruokaa. Rasvaiset, maukkaat siemenet ovat aina olleet pikkulintujen herkkua. Varpuset ovat usein syyskesällä pihatatarkasvustoissa syömässä. Carl von Linné on kirjassaan Flora Svecica vuonna 1745 todennut, että runsas pihatatarkasvusto on kuin varpusten pelto — Raamatun sanoin "ne eivät kylvä eivätkä kerää latoihin, mutta kuitenkin heidän Luojansa ruokkii niitä".

Pihatatarta on kotieläinten rehukasvina suosittu sen kasvupaikoilla, jos ei vallan viljeltykin. Eikä vain eläinten rehuna, vaan pihatattaren siemenet ovat olleet myös ihmisravintoa. Myös kiertotattaren, Fallopia convolvulus, ja mahdollisesti pensaikkotattaren, Fallopia dumetorum, siemeniä on syöty. Ruotsista on tietoja pihatattaren ja mahdollisesti muidenkin tatarlajien siementen käytöstä katovuosien hätäleivässä.

Pihatattaren lehtiä ja pehmeitä varsia ja syksyllä siemeniä on käytetty vihanneksena joko raakasalaattina tai vihanneskeitoissa. Pihatien tallattuja ja likaisia kasveja ei siihen kuitenkaan pidä käyttää. Siemenet ovat olleet esihistorian ihmisten tavallista ravintoa. Tanskasta löydettyjen "suoihmisten" (The Bog People) ruumiit ovat Tanskan soiden vedessä säilyneet erittäin hyvin. Niiden viimeiset ateriatkin on pystytty tutkimaan. "Tollundin mies" (noin ajanlaskun vaihteen tienoilta) ja Grauballen mies (n. 310 AD) olivat viimeksi syöneet eräänlaista hyvin karkeaksi jauhe-tuista siemenistä ja jyvistä valmistettua puuroa. Se oli valmistettu ohran jyvistä ja Grauballen miehen puurossa oli myös ollut spelttivehnää, Tritieum aestivum ssp. spelta. Molempien puurossa oli hyvin suuri osa pihatattaren siemenistä jauhettua mursketta. Sitä oli niin paljon, että niitä on täytynyt kerätä erikseen, eikä ne ole voineet tulla viljan jyvien mukana rikkasiemeninä.

Oliko pihatatar silloin viljelyssä? Samaa voi kysyä ruistankion (Gold of pleasure), Camelina sativa, siemenistä. Kaikkiaan yli 60 kasvilajista, joita näiden miesten viimeiseen ateriaan oli kuulunut, oli ehkä useitakin varta vasten kerättyjä kasvien siemeniä mm. kamomillasaunion, Matricaria recutita, siemeniä, ehkä mausteeksi.

Pihatattaren lääkekäyttö on myös ollut hyvin yleistä. Lääkitykseen on käytetty kuivattuja, kukkivina kerättyjä varsia. Rohdosnimi on Herba Polygoni avicularis. Rohdos sisältää muun muassa parkkiaineita, lima-aineita, flavonoidiglygosidi avikulariinia, sokeria, vahaa, E-vitamiinia, eteerisiä öljyjä, oksaalihappoa ja mineraaleja. Rohdoksen vaikutusta on kuvattu tulehdusta estävänä ja supistavana. Sitä on käytetty vatsan ja ruuansulatuskanavan vaivoihin, diarreehen, suun ja hengitysteiden limakalvojen tulehduksiin ja rakkotulehdukseen. Ulkoisesti on tuoretta lehteä ja vartta käytetty haavoihin. Avikulariini-valmistetta on käytetty sisäisten verenvuotojen hoitoon. Pihatatarta on käytetty myös viinan mausteena ainakin Saksassa "Knöterichgeistin" valmistukseen.

Edellä olevia, ja muissakin arkeofyyttiartikkeleissa olleita lääkinnällisiä tietoja ei ole tarkoitettu ohjeiksi, vaan ne ovat kasvien käyttöön liittyviä historiallisia tietoja. Kasvilääkintään saattaa liittyä myös vaaroja. Muun muassa tatarkasvien osalta on ainakin joillakin eläimillä todettu fotosensibiliteettisiä oireita suuria määriä rehuna käytettäessä.

Lähdekirjallisuutta:

  • Leena Hämet-Ahti ym., Retkeilykasvio, 1998

  • Earl von Linne, Svensk Flora, Forum 1986

  • Elias Tillandz, Catalogus Plantarum ..., 1683

  • P. V. Glob, The Bog People, Paladin 1971

  • Brande, Zur Landschafts-, Vegetations- und Nutzungsgeschichte im Gebiet des Krummen Fenns

  • Pollenanalytische Befunde, Botanischer Verein Berlin-Brandenburg 2000.

  • Urania Pflanzenreich, Höhere Pflanzen I, Urania Verlag, Leipzig, Jena, Berlin 1971.

Internet-sivut:

  • Den virtuella Floran

  • USDA, United States Department of Agriculture, Plants Database.

  • J. Tammeorg ym., Eesti NSV Ravimtaimed, Kirjastus Valgus, Tallinn 1972.

  • Aili Paju, Ravitaimed taskus 3. OÜ Greif, 1993.

  • Friedrich A. Bässler, Heilpflanzen erkannt und angewandt, Neumann Verlag, Radebeul und Berlin 1956.

Artikkeli on julkaistu lehdessä: Hiisi 1/2007