Aimo Nummi
Rusojuuri
matkasi rikkakasvina Suomeen
Peltorusojuuri, Lithospermum arvense, on eräs monista muinaistulokkaista, jotka tulivat Suomeen peltokasvien siementen mukana. Se on peräisin Välimeren maista ja Keski-Euroopasta. Rusojuuri oli yleinen ilmeisesti ainakin jo keskiajalla. Rusojuuren siemeniä on varmaankin tullut meille myöhemminkin viljelykasvien siementen mukana. Vanhassa peltoviljelyssä sen kasvustoja saattoi säilyä vuodesta toiseen kylväytyneenä peltojen liepeille. Rusojuuri kuuluu lemmikkikasveihin (Boraginaceae). Se on yksivuotinen, mutta joskus se kuitenkin itää jo syksyllä ja säilyy taimena yli talven (nk. talviannuelli). Se on ilmeisesti usein ollut rukiin kylvöksessä taimena yli talven.
Vaatimattoman näköinen värikasvi
Peltorusojuuri on harmaakarvainen, 15—30 cm korkea kasvi, jonka kukinto on huomaamaton, kellanvalkoinen, sisältä punavioletti. Kallioilla ja kedoilla, missä sitä vielä joskus tavataan, kasvi jää usein alle kymmenen senttiä korkeaksi.
Hedelmykset ovat kovia, mistä johtuu kasvin nimi Lithospermum - ”kivisiemen”. Tieteellinen nimi on peräisin jo Dioskorideksen ajoilta (50 jKr). Elias Tillandz käytti siitä vuonna 1683 suomenkielistä nimeä ”kivitaudin siemen”. Kun hän mainitsee myös nimen ”pärlört”, on mahdollista, että hän tarkoittikin toista, meillä harvinaista rusojuurilajia, rohtorusojuurta, jonka lohkohedelmät ovat sileitä ja posliininvalkoisia.
Rusojuuri on saanut nykyisen suomenkielisen nimensä värjäävästä, alkanniini-nimistä väriainetta sisältävästä juurestaan. Se värjää muun muassa kasvikokoelmien paperit sinipunervaksi. Kasvin väriainetta on käytetty huulipunana ja poskivärinä, ”sminkkinä”, mistä johtuu kasvin ruotsinkielinen nimi ”Sminkrot” ja saksankielinen nimi ”Bauernschminke”. Kasvin lehtiä puolestaan on käytetty tee-aineksina.
Rusojuuri on häviämässä
Rusojuuri ei enää voi levitä samalla tavoin kuin aikanaan. Rusojuuren siemeniä enää tule viljelykasvien siementen mukana viljelyksille, sillä siementen puhdistusmenetelmät ovat nykyään tehokkaita. Lisäksi pelloilta ovat hävinneet ojanpientareet ja muut rusojuurelle sopivat kasvupaikat, eikä se pysty kilpailemaan heinikon kasvien kanssa.
Hiitosen Suomen kasvion ilmestyessä vuonna 1933 peltorusojuuri oli vielä luokiteltu yleiseksi ja sen ”vaihtoarvo” oli 1. Nykyään peltorusojuuri on hävinnyt kokonaan Keski-Suomesta ja etelässäkin se on harvinainen. Se on nykyään eräs valtakunnallisesti uhanalaisista kasvilajeista.
Se sinnittelee kääpiökasvuisena esimerkiksi Hakoisten muinaislinnan kallioilla ja muilla samankaltaisilla, kuivuudesta johtuen vähälajisilla paikoilla. Peltorusojuuri ei luultavasti liity Hakoisten muinaislinnan toimintoihin. Rusojuuri on yleensä tavattu sellaisilla paikoilla, jotka eivät ole olleet tehokkaan maankäytön piirissä, esimerkiksi kyläkallioilla ja -kedoilla, siis lähellä viljelyksiä. Toinenkin tuntemani löytöpaikka, Porvoon Husholmenin muinaislinnan tie, on luonteeltaan samanlainen, lähellä peltoja oleva vanha, kuiva hiekkatie. Päijät-Hämeen alueella peltorusojuuri on tavattu Hollolan Heinlammin kalliokedoilla.
Linkit:
Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu
Kaunis vanha kuva: Carl Axel Magnus Lindman - Bilder ur Nordens Flora (1901-1905)
Keskustelua kasviväreistä YLE:n Pallo hallussa ohjelmassa
ARKEOFYYTTI
eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta.
UUSTULOKAS
Sama kasvi voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Tälöin kasvi on siellä uustulokas.
Tulosta artikkeli pdf-muodossa.
Kirjalliset lähteet:
Antti Hovi: Päijät-Hämeen perinnemaisemat
Leena Hämet-Ahti ym.: Retkeilykasvio
Johannes Lid: Norsk og svensk flora
Lindman: Nordens flora, text
Ludvig Reinhardt: Kulturgeschichte der Nutzpflanzen 2
Artikkeli on ilmestynyt julkaisussa Päijät-Hämeen tutkimusseuran arkeologisia tiedonantoja 3/2003Aimo Nummi lähikuvassa
Etusivulle
web design: marjukka mäkelä
