Aimo Nummi Sikoangervo PIENIKOKOINEN, SIROLEHTINEN ANGERVO Sikoangervo - Filipendula vulgaris Moench. - on tavallista niittykasviamme, mesiangervoa - Filipendula ulmaria (L.) Maxim. - paljon pienempi ja sirompi. Sen vironkielinen nimi on angerpist, ruotsinkielinen brudbröd ja norjaksi se on knollmjødurt.  Sikoangervo on usein alle puolimetrinen ja sitä saattaa hienojakoisten lehtiensä takia luulla siankärsämöksi. Kukinto on huiskilo, kukat valkoisia, nuorina joskus punervia. Osa juurista on mukulamaisesti turvonnut.  Sikoangervo on monivuotinen, eikä se näytä helposti leviävän ympäristöönsä. Siksi sen juuria ei pitäisi kaivaa eikä kasveja kiskoa ylös. Sikoangervon levinneisyysalue rajoittuu Lounais- ja Etelä-Suomeen sekä Hämeeseen. Se on muinaistulokas kaikkialla muualla paitsi Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan eliömaakunnissa, jossa sitä on tavattu satunnaisena uustulokkaana. Suomessa sikoangervo on selvästi lounainen laji, jonka kasvualue kuitenkin ulottuu myös Hämeeseen. Ruotsissa sitä kasvaa varsin runsaasti, mutta vain etelässä, Skånesta Tukholmaan asti, ja Norjassa vain maan kaakkoisosissa. RAUTAKAUDEN ASUTUKSEN INDIKAATTORI Sikoangervo kasvaa varsin selvärajaisesti rautakauden asutuksen yhteydessä. Sen runsas esiintyminen etelärannikon tuntumassa on usein liitetty merenkulkuun ja erityisesti viikinkien tukikohtiin, esimerkiksi Lounais-Suomen muinaisilla satamapaikoilla Sauvossa ja Huttalanmäellä Piikkiössä sekä Ahvenanmaalla. Lounais-Suomen rautakautisilla linnoilla sitä kasvaa muun muassa Rikalan linnavuorella niukasti ja Liedon Vanhanlinnan ylätasanteella hyvin runsaasti. Se löytyy myös vanhojen kartanoiden, kirkkojen ja pappiloiden ympäristöstä, mikä viittaa myöhempäänkin rohdoskäyttöön. Etelä-Hämeen eliömaakunnassa se on luokiteltu harvinaiseksi arkeofyytiksi. Sieltä tunnetaan vain Someron ja Hauhon kirkonkylän esiintymät. Satakunnassa se on niinikään harvinainen ja levintänsä pohjoisrajoilla. Siellä sitä kasvaa Kokemäen Leikkimäen rautakautisessa kalmistossa. Hämeessä kasvi on silmälläpidettävä sekä esiintymisensä että suojelun takia. Luonnossa löydettävät kasvustot ovat melko varmana merkkinä vanhasta asutuksesta ja löytötiedot olisi saatava koottua esimerkiksi Päijät-Hämeen tutkimusseuran toimesta.	Arkeofyyttejä etelän- hoikkaängelmä hullukaali jänönapila keltakynsimö keltamo maarianverijuuri marunat morsinko mäkikaurat nurmilaukka pölkkyruoho ratamot rohtopernaruoho rusojuuri tulikukat ukonputket vesipähkinä Linkit: Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu (mm. levinnäisyys) Kaunis vanha kuva: Flora Danica Online ARKEOFYYTTI   eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. UUSTULOKAS Sama kasvi voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Tälöin kasvi on siellä uustulokas.     Tulosta artikkeli pdf-muodossa.
SIKOANGERVO OLI RUOKA- JA LÄÄKEKASVI   Angervot kuuluvat suosittuihin lääkekasveihin, sillä molempien meillä esiintyvien lajien juuret ja versot sisältävät parkkiaineita ja salisyylihappoa, jota nimitettiin Saksassa myös nimellä ”Spirsäure” tai ”Ulmarsäure”. Vielä 1800-luvun puolella angervojen juurista, lehdistä ja kukista saatavat rohdokset Radix, Herba et Florae Filipendulae vel Saxifragae rubrae ovat olleet käytössä muun muassa reumatismin ja kihdin lääkkeenä ainakin Saksassa. Turun ja sen ympäristön kasviluettelossa, jonka lääketieteen professori Elias Tillandz laati vuonna 1683, sikoangervo esiintyy nimellä ”Filipendula saxifraga rubra”. Sikoangervo on lääkekäytön lisäksi ollut runsaasti tärkkelystä sisältävien juuriensa ansiosta myös ravintokasvi. Sen juuria on kuljetettu mukana esimerkiksi merimatkoilla. Näin kasvi onkin usein asettunut kasvamaan satamapaikoille.  Kasvia on käytetty ravintona muuallakin. Sen juuria on kuivattu ja jauhettu ja näin on saatu leipäjauhoa, johon pohjoismaiset nimet viittaavat. Varsinkin Ruotsissa juuria on kerätty huonoina satovuosina. Sikojen on kerrottu mielellään kaivaneen sikoangervon juuria ravinnokseen aikana, jolloin ne kulkivat vapaana pitkin kylänraitteja. Tillandzin kasviluettelossa kasvin suomenkielisenä nimenä oli ”Sian Maltza” ja nykyinen suomalainen nimikin johtuu tästä sikojen mielihalusta. Ruotsissakin on sikoangervon kansanomaisena nimenä ollut aikaisemmin ”svinbröd” tai ”svinkrasse”.
Kirjalliset lähteet: Hermann Karsten: Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz. 1872  Artikkeli on ilmestynyt julkaisussa Päijät-Hämeen tutkimusseuran arkeologisia tiedonantoja 4/2000	Aimo Nummi lähikuvassa
Etusivulle      Kasvisivut	web design:  marjukka mäkelä