Aimo Nummi TULIKUKAT komeimpia arkeofyyttejämme Maamme kasvistoon kuuluu kaksi vanhaa tulikukkalajia: ukontulikukka, Verbascum thapsus, ja tummatulikukka, Verbascum nigrum. Molemmat ovat kaksivuotisia, niiden lehdistö kasvaa ensimmäisenä ja kukinta tapahtuu toisena vuotena. Lisäksi meillä tavataan luonnossa satunnaisesti kolme muutakin lajia, jotka ovat viime vuosikymmenien tulokkaita joko koristekasvikarkulaisina tai rikkakasveina. Kaikkien tulikukkien levinneisyys on eteläinen. Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon eliömaakunnat ovat vielä niiden levinneisyysaluetta. Jyväskylä–Pieksämäki -linjan eteläpuolelle asti tummatulikukka kasvaa arkeofyyttinä ja ukontulikukka joko arkeofyyttinä tai mahdollisesti alkuperäisenä. Pohjoisempana ne ovat yleensä uustulokkaita.  YLEISIN LAJI ON UKONTULIKUKKA Se on kookkain meikäläisistä lajeista, jopa yli puolitoistametrinen. Ukontulikukalle ominainen tiheä, vaalea, vanukkeinen karvapeite tekee siitä helposti tunnistettavan. Lehdet ovat soikeita-pitkulaisia ja varsilehdet johteisia, ts. niiden kannassa lehtilapa jatkuu vielä pitkin varren sivua. Kukinto on näyttävä: pitkä, keltakukkainen, kapea, tavallisesti haaraton terttu vanan latvassa. Tulikukan kukat aukeavat kukinnossa vähitellen, alhaalta ylöspäin. Kukat ovat vaaleankeltaisia, lähes säännöllisen ratasmaisia, hieman vastakohtaisia. Tässä suhteessa tulikukat poikkeavat muista saman heimon, naamakukkaisten (Scrophulariaceae) suvuista, joilla kukat ovat selvästi vastakohtaisia, usein kannuksellisia. tummatulikukka on huomattavasti harvinaisempi Se on ukontulikukkaa matalampi, noin metrin korkuinen, ja vähemmän karvainen. Varsilehdet eivät ole johteisia ja aluslehdet ovat tummanvihreitä, herttatyvisiä. Kukinto on yleensä haaraton ja se ei ole niin tiheän tähkämäinen kuin ukontulikukalla. Kukat ovat tummankeltaisia, heteiden palhot tumman sinipunakarvaisia ja tästä syystä  kukissa on selvä tumma "silmä".   VANHAN ASUTUKSEN INDIKAATTORIKASVEJA Tummatulikukka ja ukontulikukka ovat helpoimmin tunnistettavia vanhan asutuksen indikaattorikasveja. Varsinkin tummatulikukka on Etelä-Suomessa selkeä arkeofyytti. Molempia tavataan erityisesti rautakauden asuinpaikoilla. Joillakin paikoilla ne esiintyvät yhdessä. Myös muinaislinnojen yhteydessä, esimerkiksi Liedon Vanhassalinnassa,  Porvoon Linnanmäellä, Husholmenin linnassa ja Sibbesborgissa kasvaa tulikukkia samoin keskiaikaisten linnojemme ympäristössä, kuten Raaseporissa ja  Turun linnassa. Luonnollisesti molempia on voitu joskus myös siirtää puutarhaan koristekasviksi. Tästä syystä ei ole syytä aloittaa kaivauksia naapurin kukkapenkissä.	Arkeofyyttejä etelän- hoikkaängelmä hullukaali jänönapila keltakynsimö keltamo maarianverijuuri marunat morsinko mäkikaurat nurmilaukka pölkkyruoho ratamot rohtopernaruoho rusojuuri sikoangervo ukonputket vesipähkinä Linkit: Ukontulikukka Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu   Viljelyohjeita (Yrttitarha) Resepejä jne. (Nina´s herbs) Tummatulikukka Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu   ARKEOFYYTTI   eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. UUSTULOKAS Sama kasvi voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Tälöin kasvi on siellä uustulokas. Tulosta artikkeli pdf-muodossa.
MIKSI TULIKUKAT OVAT OLLEET ESI-ISIEMME SUOSIOSSA? Tulikukkien osalta on niiden vanhasta käytöstä melko runsaasti tietoja, monen muun arkeofyytin kohdalla kysymykseen on vaikeampi vastata. Ensiksikin tulikukat ovat lääkekasveja. Niiden ensisijainen lääkevaikutus perustuu limaan, jota on kaikissa osissa, mutta varsinkin lehdissä.  Kukat ovat kuuluneet viralliseen farmakopeaan nimellä Flos verbasci ja lehdet  Fol. verbasci. Kukkia ja lehtiä on käytetty sisällisesti yskässä, keuhkokatarissa rauhoittavana ja ysköksiä poistavana (sisältämänsä saponiinin ansiosta) ja polttamalla sitä "tupakkana" hengenahdistukseen - siitä vanha nimi "ukontupakka". Lehtiä on käytetty ajoksissa hauteena ym. Kuten kaikkia vanhoja lääkekasveja, tulikukkaa on käytetty moniin muihinkin vaivoihin. Varsin erikoinen käyttötapa on siementen käyttö jauhettuna ja palloiksi puristettuna kalanmyrkyksi, joka huumaa kalat pyydystystä varten. Kasvin nimi tulikukka, varsinkin ruotsinkielinen nimi "kungsljus" viittaa kuivien, tervaan kastettujen kukintojen käyttöön soihtuina tai mahdollisesti se johtuu keltaisen pitkän kukinnon soihtumaisesta ulkonäöstä.  Kirjalliset lähteet: Suominen - Hämet-Ahti: Kasvistomme muinaistulokkaat Elias Tillandz: Catalogus Plantarum Johannes Lid: Norsk og svensk flora Eesti NSV Flora V Toivo Rautavaara:Mihin kasvimme kelpaavat Ludvig Reinhardt: Kulturgeschichte der Nutzpflanzen 2 U. Körber-Grohne: Nutzpflanzen in Deutschland Artikkeli on ilmestynyt julkaisussa Päijät-Hämeen tutkimusseuran arkeologisia tiedonantoja 2/2000.  > Aimo Nummi lähikuvassa	ARKEOFYYTTEJÄ ILMAANTUU KAIVAUKSISSA PALJASTUNEILLE PAIKOILLE USEIN RUNSAASTI Vaikka joidenkin kasvien siemenet säilyvät tavattoman kauan maassa ja itävät vasta tultuaan sopivasti pintaan, ei aina välttämättä ole kyse ikivanhoista siemenistä. Maassa on aina suuri reservivarasto eri kasvien siemeniä. Ne itävät vasta päästyään maan pinnalle. Monille arkeofyyteillemme nykyinen rehevä, sulkeutunut heinäkasvusto ei anna mahdollisuutta itämisen jälkeenkään kehittyä, vaan ne jäävät taimiasteelle ja kuolevat pois. Siemen, joka itää kaivauspaikoilla, saattaa olla peräisin ehkä vuosia, jopa kymmeniä sitten  kukkimaan päässeestä kasviyksilöstä, joka on pudottanut siemenet maahan. Maassa ne ovat kätkeytyneet halkeamaan  tai muuten joutuneet syvempiin kerroksiin. Kun maata kaivetaan ja paljastuu kasvittomia laikkuja, siemenet pääsevät itämään ilman tavanomaista monivuotisten kasvien kilpailua, ja arkeofyyttejä on taas runsaasti kukassa. ON TÄRKEÄÄ ANTAA ARKEOFYYTEILLE TILAISUUS! Muinaismuistoalueiden hoidossa olisi ensiarvoisen tärkeää antaa arkeofyyteille kuten kaksivuotisille tulikukille tilaisuus pudottaa siemenet maahan, eikä niittää kaikkea kasvustoa pois heti kesän alussa. Sopiva niittoaika on elokuun loppupuoli. Niittojäte kerätään pois, jotta se ei rehevöitä kasvustoa. Tulikukkakedolle voi raapia pieniä laikkuja, jos ruohokasvusto on kovin rehevää ja tiheää. Muinaismuistoalueiden hoito on vaativaa, sen tehtävänä on säilyttää myös alueen muinaiskasvit, jotka ovat sinnitelleet paikalla jo vuosisatoja.
Etusivulle	web design: marjukka mäkelä