Aimo NummiKomeat mutta vaarallisetukonputketMonilajinen kasvisukuUkonputken suku, Heracleum, kuuluu sarjakukkaisten heimoon (Apiaceae). Ukonputken lajeja ja eriasteisia muotoja on hyvin monia. Yleisin laji, etelänukonputki on levinnyt koko Eurooppaan. Suomessa tavattavat ukonputket kuuluvat Retkeilykasvion mukaan neljään lajiin: etelänukonputki, H. sphondylium ja idän- eli siperianukonputki, H. sibiricum, joista kummastakin tavataan meillä kaksi muunnosta. Ne eroavat toisistaan sikiäimen ja hedelmän karvaisuuden mukaan. Lisäksi meillä on tavattu persianjättiputki, H. persicum ja kaukasianjättiputki, H. mantegazzianum. Tieteellinen nimi Heracleum tulee kreikankielen nimestä Hēracles (Herkules). Ukonputkea kutsutaan ruotsiksi nimellä björnloka, norjaksi bjønnkjeks, eestiksi karuputk, saksaksi Bärenklau, englanniksi Cow-parsnip (mikä viittaa sen yhdennäköisyyteen palsternakan kanssa). Ukonputki on taksonomisesti vaikea suku, ja nimistö on kirjallisuudessa hyvin vaihteleva. Persianjättiputki ja kaukasianjättiputki ovat meillä luontoon villiytyneitä koristekasveja, toisin sanoen ne ovat viljelykarkulaisia. Etelänukonputki ja siperianukonputki, joista jälkimäinen aikaisemmin luettiin etelänukonputken alalajiksi, ovat tulokkaita, mutta niiden tuloajasta on erilaisia tietoja. Vanhemmassa kirjallisuudessa niitä pidettiin Etelä-Suomessa muinaistulokkaina, mutta mm. Retkeilykasviossa ne on merkitty uustulokkaiksi, paitsi H. sibiricum var. sibiricum, joka on Lounais-Suomessa muinaistulokas ja Ahvenanmaalla alkuperäinen laji. Miten eri ukonputkilajit tunnistetaan
Molemmat jättiukonputket ovat edellisiä huomattavasti korkeampia ja rotevampia. Persianjättiputket ovat noin 150-200 cm, ja kaukasianjättiputket jopa yli 350 cm korkeita. Molemmilla on valkoinen teriö. Lehdet ovat hyvin suuria. Jättiukonputket ovat hyvin helposti leviäviä ja niiden kasvustot ovat varsin vaikeasti tuhottavia. Heracleum-suvun tulokashistoriaa |
 Linkit:Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu Kaunis
vanha kuva idänukonputkesta:
|
|
|
Sekä etelänukonputkesta että siperianukonputkesta lienee Suomessa eriaikaisia tulokaskantoja. Mm. viime sotien ajoilta tunnetaan siperianukonputken esiintymiä, ilmeisesti saksalaisten joukkojen rehukuormien mukana saapuneina (Arto Kurtto, Leena Helyranta, "Helsingin kasvit"). Elias Tillandz on 1683 ilmestyneessä kirjassaan "Catalogus Plantarum" maininnut siperianukonputken nimillä Branca Ursina, Spondylium latifolium, Acanthus germanorum, Björnklo, Karhun Kämmen, ja sen kapealiuskaisen muodon nimillä Branca, spondylium tenuifolium, Björnkloo med klyfde Bladh. Sekä suomen- että ruotsinkielinen nimi ("karhunkämmen" ja "Björnklo" = karhunkynsi) poikkeavat siis nykyisin käytetyistä nimistä. Jo Olof Linderholmin Hand –Lexiconissa vuonna 1802 nimi oli muodossa "björnfloka, Heracleum sphondylium", ja vuoden 1872 Ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa "björnfloka, ukonputki". Koristekasveina ukonputket ovat olleet tunnettuja ainakin jo 1800-luvulta lähtien. Georg Löwegrenin "Blomsterodlingen på fritt land" (1885) mainitsi kaikkiaan kahdeksan lajia. Myös Suomessa ne tunnettiin jo viime vuosisadan vaihteessa. Alexandra Smirnoffin kirjassa "Kukkaistarhan hoito" (1910) oli mainittu kolme kookasta, koristekasvina käytettyä lajia. Tunnetun berliiniläisen taimitarhan L. Späthin vuosikirjassa vuonna 1920 oli mm. Heracleum mantegazzianum. Rehevää siperianukonputkea on käytetty myös rehukasvina. Vuosina 1859-60 myi yliopiston vahtimestari N. Lundström Helsingissä "hyvin itävää jättiläisrehukasvin Heracleum sibiricum siementä" (esim. Helsingfors Tidningar no 100, 1859). Tietoja etelänukonputken käytöstä on muun muassa Olof Linderholmin kirjassa "Praktiskt Hand-Lexicon för Landhushållare och Konstnärer" (1802). Hän kertoo miten kuorituista, kuivatuista ja sokeroiduista lehtiruodeista valmistetaan paloviinaa, joka on parempaa kuin viljasta valmistettu. Kuorittuja lehtiruoteja voitiin käyttää vihanneksina. Hän mainitsee myös rehukäytön.
Nykyisin ukonputket on luokiteltu myrkyllisiksi. Erityisesti viime vuosina on usein ollut lehtien palstoilla ukonputkien ihottumia aiheuttavat ominaisuudet
(phytophotodermatitis). Ne johtuvat kasvien sisältämistä aineista, mm.
furocoumarinista, jotka valossa aiheuttavat polttoihottumia, jos koskettaa kasvia. muinaisjäännösalueiden ukonputketUkonputki kasvaa ainakin kahden kiinteän, keskiaikaisen muinaisjäännöksen ympäristössä. Koska havainnot on tehty yksilöistä, jotka eivät olleet kukassa, ei ole varmaa kuuluvatko ne etelänukonputkiin vai siperianukonputkiin. Nämä esiintymät saattavat olla peräisin linnojen toiminta-ajalta. Junkarsborg on ilmeisesti 1300-luvulta peräisin oleva linnanraunio Karjaalla, Mustionjoen saarella. Vain päälinnan valleilla kasvaa ukonputkea, joka on ilmeisesti siperianukonputkea. Myös siperianukonputken hyvin kapealiuskaista muotoa, joka on Hiitosen kasviossa vuonna 1933 nimellä H. sphondylium ssp. sibiricum f. angustissimum Wohlf., kasvaa siellä. Ukonputkikasvusto rajoittuu vain linnanraunioiden päälle, eikä sitä ole havaittu esilinnan alueella eikä lähitienoon kylissäkään. Liinmaan linnan rauniot ovat peräisin 1370-luvulta. Ne sijaitsevat meren rannalla, Väkkäränperän lahden pohjukassa, Eurajoen ja Lapinjoen lasku-uomien välissä. Paikka on ollut kaukana asutuksesta ja oli vielä hiljattain veden ympäröimä. Ukonputkea kasvaa vain linnanmäen ylätasanteella, jossa rakennukset ovat aikanaan sijainneet. |
||
|
|
>>>>> Aimo Nummi lähikuvassa |
|
| Etusivulle |
web design: marjukka mäkelä |
|
Ukonputket ovat hyvin muuntelevia ja varsinkin etelänukonputken monet alalajit ovat vaikeasti tunnistettavia. Etelänukonputki ja siperianukonputki tunnistetaan parhaiten kukkivina. 