Aimo Nummi Vesipähkinä oli tärkeä ravintokasvi   Vesipähkinä, Trapa natans L., ei enää kasva Suomessa, mutta sen hedelmiä on tavattu fossiileina pääasiassa Etelä-Suomesta. Trapa on heimon Trapaceae ainoa suku, josta on erotettu T. natans- lajin lisäksi useita muitakin lajeja, jotka poikkeavat toisistaan varsinkin hedelmän muodon perusteella. Nelipiikkisestä lajista, Trapa natans, on käytetty myös nimiä Trapa quadricornis Stokes tai Trapa quadrispinosa Roxb. Kaksipiikkisestä vesipähkinästä on käytetty nimeä Trapa bicornis Osbeck. Suvun nimen, Trapa, arvellaan tulevan muinaisgermaanisesta sanasta, joka tarkoittaa "fälla" , eli viittaa sarvien pudottamiseen esimerkiksi hirvellä ("fälla horn", pudottaa sarvensa)[1]. Suomenkielinen nimi on käännös useissa kielissä käytetystä nimestä. Esimerkiksi saksaksi vesipähkinän nimi on Wassernuss. Ruotsissa vesipähkinän nimi on sjönöt. Englannissa sen nimi on Water caltrop (caltrop on aikoinaan sota-aseena käytetty, piikkinen lyöntiase) tai Jesuit's nut. Vesipähkinä, Trapa natans, on yksivuotinen vesikasvi, joka kasvaa 1-2 metrin syvyydessä järvien suojaisissa lahdelmissa, joissa on mutapohja. Se on siis makean veden kasvi, joka viihtyy parhaiten runsasravinteisessa vedessä, jonka pH-arvo on 6,7-8,2.[2] Vedenalaiset lehdet ovat tasasoukkia, pitkänomaisia ja korvautuvat pian hienoliuskaisilla, vihreillä, sulkamaisilla juurilla, joita eräät kasvitieteilijät pitävät lehtinä. Vedenpinnalla olevat kelluslehdet ovat kolmiomaisia, sahareunaisia. Kelluslehdet muodostavat säännöllisen, säteittäisen, noin 20 cm leveän latvaruusukkeen. Lehdet ovat usein punertavia, varsinkin vähäravinteisessa vedessä. Lehdet kehittyvät pitkän, laajentuneiden soluvälien paisuttaman varren päähän. Myös lehtiruodeissa on kelluntaa helpottavia rakkuloita. Kasvi on ilmeisesti melko arka aallokolle. Vesipähkinä kukkii kesä-heinäkuun vaihteessa pienin valkoisin kukin. Kukat ovat lehtihankaisia ja niissä on neljä verho- ja terälehteä. Kasviyksilössä voi olla 15-20 kukkaa. Välittömästi kukinnan jälkeen kukkavarret kääntyvät alaspäin ja hedelmä kehittyy veden alla.  Hedelmä on luumarja, joka muodostuu kukkapoh- juksesta ja verholehdistä. Sen pehmeämpi pinta irtoaa ja jäljelle jää pähkinämäinen, kova, sarvimaisilla piikeillä varustettu sisäosa. "Sarvet" ovat muodostuneet verholehdistä. Lajilla Trapa natans on pähkinässä neljä sarvea ja Kaakkois-Aasiassa kasvavalla lajilla Trapa bicornis on kaksi sarvea. Etelä-Euroopasta on tavattu neli- ja kaksisarvisen lajin välimuotoja. Hedelmä on läpimitaltaan jopa neljä senttiä ja 2-3 cm korkea. T. bicornis -lajilla hedelmä voi olla jopa kahdeksan senttiä leveä. Se sisältää vain yhden siemenen. Hedelmä valmistuu syksyllä ja putoaa heti pohjaan. Hyvin kovakuorinen pähkinä talvehtii pohjassa. Se ei kellu vedessä. Vesipähkinä itää pohjoisimmalla kasvupaikallaan Latviassa toukokuun lopulla, kun veden lämpötila nousee yli +12 °C. Sirkkalehdet ovat erikokoiset. Toinen on noin kymmenen senttiä pitkä, toinen on suomumainen, vain puoli senttiä pitkä. Sirkkalehtien kehittyessä kasvi kiinnittyy juurilla pohjaan.  Vesipähkinä on lämpöä vaativa, termofiili kasvi. Vegetatiivisen kasvun aikana veden lämpötilan on oltava vähintään + 21°C, ja kukinnan aikana veden lämpötila ei saa laskea alle +20°C. Nykyisillä kasvupaikoilla Etelä-Latviassa nämä lämpötilavaatimukset täyttyvät vain matalissa, suojaisissa järven lahdelmissa, joissa metsä suojaa tuulilta. Kasvupaikat ovat aivan rannassa, enintään noin kahden metrin syvyisessä vedessä.[3] Kasvi on levinnyt usein ihmisten siirtämänä. Sen versot saattavat myös irrota ja kulkeutua virran mukana ja juurtua uudelleen sopivaan paikkaan. Veden virtaukset saattavat myös irrottaa kypsiä hedelmiä ja siirtää niitä lyhyitä matkoja.	Arkeofyyttejä etelän- hoikkaängelmä hullukaali jänönapila keltakynsimö keltamo maarianverijuuri marunat morsinko mäkikaurat nurmilaukka pölkkyruoho ratamot rohtopernaruoho rusojuuri sikoangervo tulikukat ukonputket Linkit: Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu Kaunis vanha kuva: Carl Axel Magnus Lindman - Bilder ur Nordens Flora (1901-1905)   ARKEOFYYTTI  eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan uustulokkaaksi.
Suomessa vesipähkinän fossiililöydöt ovat muistona jääkauden jälkeisestä lämpökaudesta. Vesipähkinä on kehityshistoriallisesti hyvin vanha kasvi. Vanhimmat Trapa- suvun fossiilit ovat Pohjois-Amerikasta yläliitukaudelta. Sieltä vesipähkinä kuitenkin on hävinnyt jääkaudella, mutta on paikoin villiytynyt sinne uudelleen samoin myös Australiaan. Pohjois-Amerikkaan, Harvardin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, se tuotiin vuonna 1874 ja sieltä sitä siirrettiin läheisiin lampiin ja jokiin. Tällä hetkellä vesipähkinä kuuluu Pohjois-Amerikassa vaarallisiin vesirikkakasveihin. Se on levitessään haitannut muun muassa vesiliikennettä järvillä. Nykyisin vesipähkinä on luonnonvaraisena nimenomaan vanhan maailman kasvi. Euraasian vanhin löytö on Baikal-järven alueelta tertiäärikaudelta.[4] Nykyinen kasvualue ulottuu Etelä-Euroopasta Pohjois-Afrikkaan, Intiaan ja Kiinaan.  Lämpimän Atlanttisen ja Subborealisen kauden aikana vesipähkinän kasvualue Euroopassa ulottui Keski- Ruotsiin ja Etelä-Suomeen asti. Sen fossiililöydöt todistavat tämän jääkauden jälkeisen lämpökauden poikkeuksellisista olosuhteista. Suomessa sitä kasvoi Atlanttisen kauden alusta lähtien, noin 8000 vuotta sitten. Ilmaston viiletessä se hävisi Suomesta. Etelä-Ruotsissa sen viimeiset yksilöt kasvoivat Immeln-järvessä Skånessa, josta se hävisi vasta vuonna 1918. Nykyisin Euroopan pohjoisimmat kasvupaikat ovat Etelä-Latviassa sijaitseva Pokrote'n järvi lähellä Balvia ja Klaucāni- sekä Priekulāni- järvet Jëkabilsin (Jakobstad) alueella. Latviassa vesipähkinä alkoi, ilmaston kylmenemisen takia, vähetä noin 900 eKr.[5] Suomessa vesipähkinä lienee alkanut vähetä samoihin aikoihin ja hävisi ennen ajanlaskumme alkua kokonaan. Evijärven Valmosta Pohjanmaalta se hävisi noin 500 eKr.[6] Pähkinöitä on niiden kovakuorisuuden ansiosta säilynyt fossiileina alueilla, jossa vesipähkinä on aikanaan kasvanut, muun muassa Suomessa. Myös fossiilisia siitepölyhavaintoja on Suomesta. Gunnar Andersson teki ensimmäisen vesipähkinälöydön vuonna 1894 Inkoon Kalkullasta Varsträsk-järvestä.[7] Nykyisin tunnetaan yli 70 löytöpaikkaa eteläisestä Suomesta aina Pohjanmaalle ja Savoon saakka. Varhaisimpia tunnettuja kasvupaikkoja on Mäntsälän Majurinsuo, jossa vesipähkinää on kasvanut runsas 9000 vuotta sitten, heti Yoldia merestä kuroutuneen järvialtaan synnyttyä.[8] Vesipähkinää lienee "viljelty" myös Suomessa. Vesipähkinän luontaiset leviämiskeinot ovat hyvin rajalliset. Se on vain makean veden kasvi, eikä se siis ole voinut tulla Suomeen merivirtojen mukana, ei siitäkään syystä, että pähkinä ei kellu, vaan painuu heti pohjaan. Vesipähkinä voi lyhyen aikaa juurineen irti kiskaistuna kulkeutua virran mukana ja juurtua uudelleen. Suomeen se ei ole voinut tulla minkään joen tuomana. Vesilintujen levittämäksi pähkinät ovat liian suuria, eikä ole löydetty mitään muutakaan selitystä vesipähkinän luontaiselle leviämiselle jääkauden jälkeiseen Suomeen.  Jo kauan sitten pääteltiin, että ihminen on levittänyt vesipähkinää. Tanskalainen tunnettu luonnontutkija, professori Japetus Steenstrup lienee ollut ensimmäinen, joka jo 1867 on tullut tähän johtopäätökseen.[9] Näyttää joka tapauksessa siltä, että vesipähkinää on kivikaudella myös Suomessa ihmisen toimesta levitetty lähellä asutusta olleisiin järviin, esimerkiksi Satakunnan ja Hämeen pieniin järviin. Vesipähkinälöytöjä on yleensä alueilta, jossa on myös esihistoriallisia löytöjä. Vesipähkinän ensimmäisellä löytöpaikalla Inkoon Kalkullassa on ollut pronssikauden asutusta.  Kampakeraamisen kulttuurin aikaisia löytöjä on useita. Rikottujen vesipähkinöiden kuoria on löydetty monesta löytöpaikasta, muun muassa Viialasta.[10] Myös Päijät-Hämeen alueella vesipähkinä kasvoi kivikaudella monessa järvessä. Orimattilan Pennalan löydöt liittyvät varhaiskampakeramiikan aikaiseen asutukseen (noin 3300-2800 eKr). Siellä vesipähkinäkerrostuma oli 15 cm paksu. Paikalta löydetty kokoon puristunut saviastia liittyy löytöön. Lahden Okeroisten Luhdanjoen Lintutornin pronssikautiselta asuinpaikalta löydettiin vesipähkinänkuoria. Lahden Uusitalon kaivauksissa löydettiin saviastiassa olleita vesipähkinöitä. Riihimäen Sinivuokkoniemestä löydettiin arkeologisten kaivausten yhteydessä suoritetuissa makrofossiili- tutkimuksissa vesipähkinän kuoria. Ne ovat suunnilleen yhtä vanhoja kuin Orimattilan Pennalan löydöt ja näyttävät täällä liittyvän nuorempaan varhaiskampakeramiseen asutukseen.[11] Lähinnä Riihimäen löytöpaikkaa on Humppilan Järvensuon neoliittinen asuinpaikka, josta löydettiin kaivausten yhteydessä vesipähkinän jäännöksiä.[12] Satakunnassa on useita muitakin löytöpaikkoja muun muassa Keiturinsuo Kokemäellä, Karhejärvi Viljakkalassa (6620 ±120v.BP)[13]. Itä- Suomen pohjoisimpia löytöjä ovat vesipähkinän hiiltyneet kuoret Rääkkylän Pörrinmäeltä, jotka on ajoitettu 3850 ± 120 v. BP (n. 1900 eKr., Pöljä-Kierikki). Pohjoisin löytöpaikka Suomessa on Evijärven Valmossa.  Emiritusprofessori Unto Salo on ystävällisesti täydentänyt vesipähkinän löytöluetteloa. Hän on uudehkossa Sastamalan historiassa 1.1 ( Esihistoria) ja sen liiteosassa 1.2 luetellut pari löytöpaikkaa myös Pohjois-Satakunnasta. Kiikan Leikkuun Paratiisin talon Altatien pellosta on Salolle kerrottu löydetyn vesipähkinöitä ja myös verkonkohoja. Toinen löytöpaikka on Lavialla entisen Suodenjärven suoalueella oleva Mutkannevanpelto.  Löytökorkeuksien perusteella ensin mainittu voisi olla mesoliittisen ajan keskivaiheilta tai lopulta ja toinen löytöpaikka on mahdollisesti varhaiskampakeeramiselta ajalta. Sastamalan Historiassa Professori Salo on hahmotellut Suomen esihistoriaa uudella tavalla ja koettanut myös kytkeä Suomea Eurooppa-yhteyksiin. Teosta saa Vammalan kirjakaupasta. Vesipähkinä oli hyvä ravintokasvi. Vesipähkinän hedelmät ovat kuorittuna mainiota ravintoa. Niissä on proteiinia jopa 20%, tärkkelystä 52%, rasvaa 1%, sokeria 3%, tanniinia n. 9% ja lisäksi mineraaleja yms. Kuorittuja hedelmiä voidaan syödä raakoina tai kypsennettyinä. Niistä on myös valmistettu jauhoa. Muun muassa muinaisessa Egyptissä ja Traakiassa valmistettiin vesipähkinäjauhoista leipää. Latvian Särnaten esihistoriallisen asuinpaikan asukkaat olivat paistaneet vesipähkinöitä kuorineen kuumassa tuhkassa. Särnaten asuinpaikka O:n löydöissä oli palaneita vesipähkinöitä sekä kuorellisina, että ilman kuorta. Toisista Särnaten asuinpaikoista löytyi kuorikerroksen lisäksi erityisiä puisia nuijia, joihin oli tarttunut vesipähkinän kuoren paloja. Nuijia oli käytetty vesipähkinän kuorien rikkomiseen. Puunuijia löytyi yhteensä 23, joka osoittaa vesipähkinän taloudellista merkitystä muinaisessa Särnatessa.[14]  Itäisessä Liettuassa sijaitsevista Kretuonasin neoliittisista asuinpaikoista Kretuonas 1B (keskineoliiittinen 2900-2100 BC, Narvan keramiikkaa) ja Kretuonas 1A (myöhäisneoliittinen, 2100-1600 BC, nuorakeramiikkaa) on löydetty vesipähkinän, Trapa natans, ja myös pähkinän, Corylus avellana, jätteitä. Siellä ei keskineoliittisella ajalla vielä viljelty viljakasveja, vaikka karjanhoito oli jo tunnettua.[15]  Historialliselta ajalta löytyy paljon tietoja vesipähkinän käytöstä. Tietojen mukaan 1600-luvulla Italiassa Mantuan ja Ferraran toreilla myytiin paahdettuja vesipähkinöitä. Samaan aikaan Etelä- Ranskassa syötiin vesipähkinöitä keitettyinä tai raastettuina tai jauhoina. Ensimmäisen maailmansodan aikana Latviassa Jekabpilsin kaupungissa myytiin torilla vesipähkinöitä.[16] Vesipähkinän lääkekäytöstä on myös tietoja. Ainakin kaksisarvista vesipähkinää, Trapa bicornis, on käytetty muun muassa kuumelääkkeenä.[17] Vesipähkinä tuottaa hyvissä kasvuolosuhteissa hyvän sadon. 1800-luvulla kerrotaan Orlovin provinssissa yhden järven sadon olleen 160.000 kiloa. 1800-luvun lopulla Kashimirissa Intiassa saatiin vesipähkinäviljelyksiltä ravinto muutamalle kymmenelletuhannelle ihmiselle moneksi kuukaudeksi. Intiassa, Malesiassa ja Itä- Aasiassa viljellään vielä nykyäänkin vesipähkinää. Kuvasta päätellen viljelypalstojen rajat merkitään Intiassa istuttamalla niihin jotain muuta vesikasvia . [18]
Lähteet: [1]   Den virtuella floran, Naturhistoriska riksmuseet, Arne Andersberg [2]   Global invasive species database [3]   Ванкна Л. Торфяниковая стоянка Сарнте Рига, 1970 [4]   Urania Pflanzenreich 3, Urania-Verlag 1973 [5]   Apnis, A. , Untersuchungen über die Ökologie         der Trapa L. Riga , 1958 [6]   Alhonen, Pentti, Satakunnan historia I [7]   Bull. Comm. Geol. Finl. N:o 8, 1898 [8]   Alhonen, Pentti, Huurre, Matti, Satakunnan historia I, 1 [9]   Pettersson, Bror, Sannolika kulturspor i den nyländska        kustfloran, Nordenskiölds- Samfundets Tidskrift, årg. 2, 1942 [10] Auer, V., Investigationes of the ancient flora of Häme [11] Lempiäinen, Terttu, Vesipähkinä (Trapa natans) neoliittikauden        ihmisen hyötykasvina Riihimäen Sinivuokkoniemessä         (Martiskainen, Heikki, Riihimäen esihistoria) [12] Aalto, Marjatta, Humppilan Järvensuon        neoliittisen asuinpaikan makrofossiileista. Karhunhammas 7. [13] Alhonen, Pentti, Radiocarbon age of Waternut        in the sediments of Lake Karhejärvi, Geologi 7: 77-81 [14] Ванкна Л. Торфяниковая стоянка Сарнте, Рига, 1970 [15] Botanical macroremains from Kretuonas and Turlojiskes        [Simone Riehl, Tübingenin yliopisto] [16] Past human environments: a source page on studies in Latvia,         European water chesnut (Trapa natans L.) [17] Erik Gotfredsen, Liber Herbarum II  [18] Kasvien maailma, Otavan iso kasvitietokirja 5, 1981	>> Aimo Nummi lähikuvassa
Etusivulle	web design: marjukka mäkelä