Dr. Lienhard Rösler Värimorsingon viljelyä ja kauppaa keskiajan Saksassa Käännös Dr. Röslerin saksankielisestä artikkelista Waidanbau und -handel in Thüringen.  Saksan kielestä suomentanut Marjukka Mäkelä www.arkeo.net Mikään muu kulttuurikasvi ei ole ollut yhtä leimaa-antava Thüringenin talouselämälle 1200-luvulta 1500-luvulle kuin värimorsinko (Isatis tinctoria L.) Tämä keskiajan Euroopan tärkein väriainetta tuottava kasvi antoi elannon ja vaurautta laajoille kansankerroksille neljän vuosisadan ajan. Sen viljely liittyi kiinteästi kudonnan ja kangasalan kehittymiseen Thüringenissä ja sen ulkopuolella. Värimorsingon viljelyn ja kaupan kukoistus toi kasville nimityksen "Thüringenin kultainen villa". Värimorsingon peltoviljelyn Thüringenissä aloittivat slaavit. Kaarle Suuren maajärjestys vuodelta 795 mainitsee värimorsingon pellavan ja villan yhteydessä, mistä voidaan päätellä sitä viljellyn jo tuolloin. Värimorsinko eli morsinko, Isatis tinctoria L., on ristikukkainen, kaksivuotinen kasvi. Se kasvattaa ensimmäisenä vuotena syvälle ulottuvan paalujuuren ja lehtiruusukkeen, joka koostuu lukuisista yksittäisistä lehdistä, joiden värjäävän ominaisuuden vuoksi kasvia viljellään. Seuraavana vuonna kasvi saa 50-100 cm korkean keltaiseen kukintoon päättyvän kukkavanan ja tuottaa siemeniä.  suotuisat kasvuolot Thüringenin viljelystasangon kuiva ja lämmin ilmasto sekä kalkkipitoinen ja syvämultainen maaperä, jonka päällä oli lössimaakerros, mahdollistivat hyvänlaatuisen värimorsingon kasvatuksen. Ennen kaikkea Erfurtin, Langensalzan, Gothan, Arnstadtin ja Weimarin rajoittamalle alueelle muodostui yhtenäinen viljelyalue, missä kasvin viljely oli laajimmillaan 1300-, 1400- ja 1500-luvuilla. Thüringenissä viljelty morsinko oli hyvien värjäysominaisuuksiensa ansioista parempaa kuin muualla tuotettu (Reinin alajuoksulla sijaitsevalla Jülichin alueella, Nürnbergin ympäristössä tai Ylä-Sleesiassa) ja siksi värjäreiden erityisesti arvostamaa. Myös Thüringenin allasalueen keskeinen sijainti itä-länsi- ja pohjois-etelä-suuntaisten tärkeiden kauppateiden varrella on varmaankin ollut eduksi värimorsingon viljelylle ja sillä käytävälle kaukokaupalle. viljely ja sadonkorjuu Syksyllä pelto muokattiin syvältä usean eläimen vetämällä auralla. Siemenet kylvettiin hajakylvönä joulukuun tietämillä tai varhain keväällä. Tanakoiden kasvien ja rikkaruohottoman sadon tuottaminen vaati suuritöistä harvennusta ja kitkemistä. Lehdet korjattiin polvikyykyssä edeten korjausraudan avulla. Satoa korjattaessa oli toisaalta varottava, ettei lehtiruusuke hajoaisi ja toisaalta ettei kasvin tyviosa vaurioituisi, jotta kasvi kasvattaisi uudet lehdet seuraavana vuonna ja edullisissa sääoloissa vielä kolmantenakin vuotena - tämä oli mahdollista etenkin, jos siemenet oli kylvetty talvella. Lehdet pestiin juoksevalla vedellä ja levitettiin nahistumaan sitä varten tarkoitetulle niitylle. Yhden morsinkopellon korjaamiseen tarvittiin 10 henkeä yhden päivän ajaksi (pellot olivat esim. Gothassa 0,2269 ha:n ja Erfurtissa 0,2642 ha:n kokoisia), joten viljelijät, joilla oli suuria peltoaloja, tarvitsivat korjuuaikana vierasta työvoimaa. Värimorsingon viljelystä Thüringenissä on olemassa Heinrich Crolach nimisen papin kirjoittama kuvaus vuodelta 1555. Hän kertoo, että sadonkorjuuseen pestautui kiertäviä päiväläisiä Lausitzista ja Sleesiasta. lehtien jauhaminen ja esikäsittely Nahistuneet värimorsingon lehdet murskattiin ja jauhettiin puuromaiseksi massaksi yleensä kyläyhteisön omistuksessa olevalla myllyllä. Myllyssä oli syrjällään pyörivä myllynkivi, jonka halkaisija oli 1,65 m ja paksuus 48 cm. Sen jauhavassa ulkosyrjässä oli vierivieressä uurteita, jotka murskasivat lehdet pyöreää, läpimitaltaan 3,60 m suuruista kivilaatoista koottua alustaa vasten. Myllynkiveä pyöritti hevonen. Naiset pyörittivät murskatusta lehtimassasta suurin piirtein nyrkinkokoisia keriä, jotka kuivatettiin erityisissä kuivaamoissa ja vietiin sitten myytäviksi markkinoille kaupunkiin. Morsinkokerät olivat puolivalmisteita, joita ei saanut maalla jalostaa edelleen, sillä voimassa oli yleispätevä kielto harjoittaa käsityöläisammatteja muualla kuin kaupungeissa.	Arkeofyyttejä etelänhoikkaängelmä hullukaali jänönapila keltakynsimö keltamo marunat morsinko mäkikaurat nurmilaukka pölkkyruoho ratamot rusojuuri sikoangervo tulikukat ukonputket vesipähkinä Linkit: Ruotsin luonnontieteellisen museon kasvisivu Carl Axel Magnus Lindman - Bilder ur Nordens Flora (1901-1905) Dodo: Kohti ympäristöystävällisempiä tekstiilivärejä ja kotimaisia luonnonkuituja Coloria: Värimorsingolla värjäys Viikinkiajan pukututkimuksen onnea ja onnettomuutta, www.greywolves.org Saksan- ja englanninkielinen sivu morsingolla värjäämisestä (Kurt Laitenberger)   Morsinko on Suomessa ARKEOFYYTTI.  Arkeofyytti eli muinaistulokas on kasvilaji, joka on kulkeutunut Suomeen ja asettunut kasvupaikalleen ihmisen toiminnan ansiosta jo hyvin varhain, karkeasti ottaen ennen 1600-luvun alkupuolta. Arkeofyytti voi olla levinnyt joillekin seuduille, esimerkiksi Pohjois-Suomeen, vasta myöhemmin. Silloin kasvia sanotaan uustulokkaaksi.
jatkojalostus Morsinkokauppiaat varastoivat viljelijöiltä ostamansa morsinkokerät erityisiin rakennuksiin, joissa ne syksyn ja talven aikana jalostettiin valmiiksi tuotteeksi, värijauheeksi. Työ oli kokeneiden, tehtävään erikoistuneiden renkien tehtävänä, jotka toimivat kauppiaiden palveluksessa. He murskasivat kovaksi kuivuneet morsinkokerät lattiaa vasten erityisillä vasaroilla ja kokosivat murskan kasoiksi. Kasoja kasteltiin suurella määrällä vettä. Näin syntyvä höyry ja lämpö pani alulle käymisprosessin, joka jatkui useiden viikkojen ajan. Sen aikana tuli määrävälein toistaa useita eri työvaiheita: Kasat oli avattava, massaa käännettävä ja murskattava pienemmäksi, koottava uudelleen kasaksi ja kostutettava vedellä. Hyvien värjäysominaisuuksien saamiselle oli ratkaisevan tärkeää ylläpitää käymiselle ihanteellista lämpötilaa.  Nykyisin tiedämme, että värimorsingosta saatava sininen väriaine, indigo, on värimorsingon lehdissä ensin vain värittömänä esiasteena (Isatan B). Vasta, kun kasvi murskattiin myllyllä ja lehtimassan annettiin käydä työhuoneiden lattioilla esiaste muuttui tyypilliseksi indigoväriksi kasvista vapautuvan entsyymin (isataasi) vaikutuksesta. Kun morsinko sitten oli kuivattu ja siivilöity valmiiksi värijauheeksi - joka muistutti koostumukseltaan ja väriltään kyyhkysen ulostetta - se pakattiin kuusipuisiin tynnyreihin kuljetusta ja myyntiä varten. värjäys Morsingolla värjääminen oli monimutkainen prosessi ja siihen käytettävät menetelmät värjäreiden tarkoin varjelemia salaisuuksia. Kuparikattiloissa valmistettiin värihaude sekoittamalla lehtimassa lämpimään veteen. Keitokseen lisättiin leseitä, krappia (keskiajalla viljellyn, punaista väriainetta tuottavan värimataran - Rubia tinctoria L. - jauhettua juurta ja ennen kaikkea kalia eli potaskaa. Krappi ja leseet edesauttoivat käymistä, potaska taas neutraloi käymisessä syntyviä happoja. Riippuen keitokseen käytetyn värijauheen määrästä ja siitä, kuinka kauan keitos oli ollut valmiina (sen värjäyskyky heikkeni ajan mittaa) sekä krapin määrästä saatiin mustaa, sinistä, ruskeaa ja vihreää väriainetta eriasteisina sävyinä. Morsinko oli siis keskiajalla miltei universaali värjäyskasvi. 1500-luvun lopulla värimorsinkoa viljeltiin noin 300 thüringeniläiskylässä. Mikäli yhden kylän viljelyalan suuruudeksi arvioidaan 40-50 tynnyrinalaa, saadaan värimorsingon kokonaisviljelyalaksi Thüringenissä noin 15.000 tynnyrinalaa (n. 3.750 ha). Tarkempaa tietoa meillä on olemassa Erfurtin kaupungin ympäristön kylissä harjoitetusta värimorsingin viljelystä. Kaupungin morsinkorekisteri sisältää tietoja värimorsingon viljelyä harjoittaneiden määrästä, viljelyalojen suuruudesta ja maksetun veron määrästä. Sen mukaan vuonna 1579 värimorsinkoa viljeli 1774 viljelijää 49 kylässä ja viljelysten kokonaisala oli 4857 tynnyrinalaa eli 1.838 ha. Morsinkokaupan kukoistaessa viljelijöille jäi kasvin myynnistä huomattavat tulot senkin jälkeen, kun työläisten palkat ja verot oli maksettu. Koska morsinkoa tuotettiin yleensä kolmivuoroviljelynä kesantopelloilla, ei sen kasvatus tapahtunut viljanviljelyn kustannuksella, vaan se pelkästään tehosti peltojen käyttöä ja toi maanviljelijöille lisätuloja. morsinkokauppa Viljelijöitä koski markkinapakko, jonka mukaan heidän oli tuotava morsinkokerät myytäviksi kaupunkeihin, joilla oli oikeus harjoittaa morsinkokauppaa. Näitä olivat ennen kaikkea Erfurt, Gotha, Arnstadt, Langensalza ja Tennstedt - nk. viisi Thüringenin morsinkokaupunkia. 1600-luvulle saakka Erfurtilla oli johtava asema värimorsingon kauppapaikkana. Mutta morsinkokauppaa käytiin myös Mühlhausenissa, Weimarissa, Greußenissa, Weißenseessä ja Naumburgissa. Alkuaikoina morsinkokerät myytiin 60 kerän erissä, mutta myöhemmin niiden määrää alettiin mitata tilavuusyksiköllä. Myyntiä koskivat tarkat määräykset. Erfurtissa toimi neljä virallista mittamestaria, jotka valvoivat kaupungin toimeksiannosta määräysten noudattamista. Näitä olivat viljelysääntö vuodelta 1351 ja 1400-1700-luvuilla voimassa ollut nk. morsinkosääntö. Mittamestarien tehtäviin kuului paitsi morsingon mittauksen myös sen värjäysominaisuuksien valvonta.  Thüringeniläisellä morsingolla tiedetään harjoitetun kaukokauppaa jo 1200-luvun lopulla. Thüringeniläisen morsingon tärkeistä kauppapaikoista Oberlausitzissa ja Sleesiassa kehittyi kankaankudonnan keskuksia. Morsinkokauppiaat olivat aluksi kierteleviä kauppiaita, jotka matkasivat hevosrattaineen Görlitziin ja Breslauhun ja sieltä edelleen Puolaan. Vuonna 1339 Görlitzin kaupunki sai luvan toimia morsingon varastointi- l. tapulipaikkana. Tästä seurasi, että morsinkokauppiaiden velvollisuutena oli tuoda kaikki Oberlausitzin kreivikunnan alueelle tuleva morsinko ensin neljäksi viikoksi Görlitziin ja tarjota sitä siellä myytäväksi. Myymättä jääneen morsingon sai viedä edelleen Sleesiaan ja Puolaan. Tapulipaikkaoikeuteen liittyi myös kauppiaiden velvollisuus käyttää morsingon kuljetuksessa vain määrättyjä kauppareittejä. Paluurahtina kauppiaat toivat Thüringeniin vahaa, nahkaa ja kankaita. Näin morsingolla käytävä kauppa johti myös muunlaisten kauppasuhteiden syntymiseen. 1400-luvun lopulla thüringeniläiset morsinkokauppiaat alkoivat yhä enenevässä määrin ottaa palvelukseensa kauppaedustajia, jotka toimivat heidän nimissään Görlizissä. 1500-luvulla alettiin jo perustaa kauppaedustustoja. Pohjois-Saksan alueella, missä kankaiden värjäys oli muodostunut erityiseksi ammatinharjoituksen alaksi, oli Nürnbergin kaupunki merkittävä thüringeniläisen värimorsingon ostaja. Nördlingenin messujen kautta thüringeniläinen morsinko kulkeutui keskeisille kankaankudonnan alueille - Frankeniin, Schwabeniin ja Tonavan alueelle. Frankfurt am Main oli sekin varsinkin Thüringenin pohjoisosista tulevan morsingon tärkeä tapulipaikka. Keski-Reinin kaupungit saivat täältä kankaanvärjäykseen tarvitsemansa morsingon. Jopa Kölniin tuotiin morsinkoa Thüringenistä, vaikka kaupunki itse oli Reinin alajuoksun morsinkotuotannon markkinapaikka, ja täältä se kulkeutui todennäköisesti edelleen Flanderin ja Alankomaiden kankaankudonnan keskuksiin.  Kaukokaupan määränpäinä pohjoisessa olivat rannikon hansakaupungit, ennen kaikkea Bremen, Lyypekki, Hampuri ja Rostock. Bremeniin morsinkoa vietiin osin vesiteitse Werra- ja Weser-jokia pitkin. Luultavasti thüringeniläistä morsinkoa vietiin rannikon hansakaupunkien kautta myös yli Pohjanmeren ja Itämeren, mm. Englantiin. Värimorsingolla harjoitettu kaukokauppa toi Thüringeniin paljon vierasta pääomaa. Varsinkin kauppiaat, jotka kävivät kauppaa paitsi morsingolla, myös alueen muilla tuotteilla tai paluurahtina tuomillaan tavaroilla, vaurastuivat nopeasti. Morsinkokaupunkien verokirjanpidosta voidaan todeta, että morsinkokauppiaat kuuluivat asukkaista varakkaimpiin. Varakkuutensa vuoksi heitä kutsuttiin Erfurtissa nimellä morsinkoylimystö. Useat heistä olivat vaikutusvaltaisissa asemissa ja heillä oli kaupunkien neuvostoissa painava sanansa sanottavana. Tuolta ajalta säilyneet komeat porvaristalot ovat todisteena heidän vauraudestaan.  Toisaalta morsinkokauppaan liittyi omat riskinsä kauppateiden ajoittaisen turvattomuuden ja epäluotettavien maksajien takia. Morsinkokauppa sitoi myös paljon pääomaa, koska morsinkokerien päätyminen myytäväksi värijauheeksi kesti vähintään vuoden. Siksi Erfurtin morsinkokauppiaat liittoutuivat perustaen kauppaseuroja niin keskenään kuin myös morsingon markkina-alueella sijaitsevissa kaupungeissa (Görlitz, Nürnberg) toimivien kauppiaiden kanssa. Paitsi viljelijät ja kauppiaat kukoistavasta morsinkokaupasta hyötyivät välillisesti myös erilaisten käsityöläisammattien edustajat ja muut elinkeinonharjoittajat (savenvalajat, tavarankuljettajat, laivanomistajat, sekatavarakauppiaat, majatalonpitäjät). Värimorsinko oli myös tärkeä verotuskohde morsinkokaupungeille ja alueiden hallitsijoille. Erfurtin alueen morsinkoviljelijöiden tuli maksaa nk. morsinkoveroa tuotettujen morsinkokerien määrän mukaan, mistä on mainintoja asiakirjoissa jo vuodelta 1250.  Ostajan tuli maksaa ostamastaan morsingosta veroa kaupungille. Myös värijauheen myynnistä saadusta tulosta piti suorittaa vero. Ajoittain hallitsijat perivät ulos vietävästä morsingosta kuormakohtaista veroa tai morsinkotullia. Värimorsingon viljelyn ja kaupan kukoistaessa Erfurtin kaupunki saattoi laajentaa maaomistustaan huomattavasti ostamalla uusia kyliä omistukseensa. Oletettavasti värimorsingolla oli osuutensa myös siihen, että Erfurtin kaupungin porvarit saattoivat perustaa kaupunkiin 1392 yliopiston omalla kustannuksellaan. Jotta kaupunkien morsinkokaupasta saamat tulot eivät kaventuisi, oli niiden pidettävä huoli siitä, etteivät vieraat kauppiaat jättäneet noudattamatta markkina- ja kauppareittipakkoa eivätkä viljelijät määräyksiä, jotka antoivat kaupungille yksinoikeuden morsinkokerien jalostukseen. Morsinkokaupunkien tätä koskevat valitukset ja anomukset sekä hallitsijoiden niihin vastauksina antamat säädökset todistavat tästä huolesta.  värimorsingon viljelyn ja kaupan rappio 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa morsinkojauheen hinta romahti. Värimorsingon kilpailijaksi markkinoille työntyi indigo-väriaine, jonka tuottaminen Intiassa ja myöhemmin Väli-Amerikan maissa sekä Pohjois-Amerikassa (South Carolina) oli halvempaa kuin väriaineen tuottaminen morsingosta. Tätä "siirtomaaindigoa", joka on kemiallisesti identtinen värimorsingosta saatavan indigon kanssa, saatiin hernekasveihin kuuluvan indigopensaan (Indigofera L.) eri lajeista. Värimorsingon viljelyn romahdusta nopeutti 30-vuotinen sota, millä oli kohtalokkaat seuraukset varsinkin kaukokaupalle. On todisteita siitä, että 1629 värimorsingon viljelyssä oli Thüringenissä enää 675 tynnyrinalaa 30 kylässä. Värimorsingon viljely ei elpynyt sodan päättymisenkään jälkeen entiseen laajuuteensa. Morsinkojauhetta käytettiin värihauteessa yhä enenevässä määrin pelkästään indigon lisänä. Ei edes indigon käyttämisen kieltäminen värjäyksessä pystynyt estämään värimorsingon viljelyn ja kaupan taantumista. Vuonna 1577 keisarilliseen poliisimääräykseen sisältyi jo kielto käyttää tuota "perkeleellistä" indigoväriä. Sitä seurasi useita valtiollisia säädöksiä (Regensburgin valtiolliset säädökset 1594, 1603, 1604) sekä samansisältöisiä ja samanhenkisiä Kursachsenin aluetta koskevia säädöksiä vuosilta 1650, 1654 ja 1661. Värimorsingon viljelyä Thüringenissä yritettiin elvyttää kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Tiedonannossaan vuodelta 1631 Laurentius Niska selvitti Saksenin vaaliruhtinaalle, mitä etua ja hyötyä värimorsingon viljelystä oli Thüringenille merkantilistiselta näkökannalta. Hän korosti erityisesti, että morsingosta saatava väri olisi indigoon verrattuna kestävämpää ja parempilaatuista. Mutta halvemman indigon voittokulku ei ollut enää pysäytettävissä. 1747 värimorsinkoa viljeltiin ainoastaan kolmessa Erfurtin ja 12 Gothan alueen kylässä. Vuoteen 1802 mennessä kylien lukumäärä Gothassa oli supistunut seitsemään. Napoleonin mannermaasulkeemuksen (1806-1813) vaikutuksesta tuntui värimorsingon viljely saavan uutta pontta. 1811 erfurtilainen kemisti ja apteekkari J.B. Trommdorff, Erfurtin yleishyödyllisten tieteitten akatemian jäsen, esitteli uuden menetelmän, jolla indigoväriä kyettiin tuottamaan uuttamalla tuoreista värimorsingon lehdistä, mikä oli huomattavasti yksinkertaisempaa ja taloudellisempaa kuin morsinkojauheen tuottaminen keskiaikaisella menetelmällä. Näin saatu väriaine oli myös puhtaampaa. Trommsdorff saattoi tukeutua tutkimuksissaan tuloksiin, joita oli Erfurtin akatemiassa oli saavutettu jo 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Trommsdorffin menetelmää käyttävä, 1812 Erfurtiin perustettu väritehdas ei kuitenkaan ollut kovin pitkäikäinen. Syynä tehtaan lakkauttamiseen ei ollut pelkästään mannermaasulkeemuksen lakkaaminen, vaan myös se, että värimorsingosta saatiin vähemmän väriainetta kuin indigopensaasta. Myöskään muut 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Erfurtiin, Neudietendorfiin, Molschlebeniin ja Mühlbergiin perustetut väritehtaat, jotka käyttivät vielä edistyneempiäkin tekniikoita, eivät selvinneet hengissä 1850-lukua pidemmälle. Gothassa morsinkojauheen tuotanto ajautui vaikeuksiin jo 1700-luvun lopulla. Sachsen-Gothan kreivikunnan kylissä tuotetut morsinkokerät vie­tiin tästä lähin markkinoille Langensalzaan ja Erfurtiin tai jalostettiin itse värijauheeksi. 1761 kreivi Friedrich III oli kumonnut kyliä koskeneen kiellon myydä tai valmistaa morsinkojauhetta. Weimarissa, Greußenissa ja Arnstadtissa morsinkokauppa ja värimorsigon jalostus lopetettu jo aikaisemmin (1619, 1621 ja 1627). A. von Baeyerin onnistui 1880 tuottaa indigoa synteettisesti kivihiilitervasta. Kun värin suurimittainen tekninen tuotanto 1897 aloitettiin, se merkitsi värimorsingon viljelyn päättymistä lopullisesti niin Thüringenissä kuin muuallakin Saksassa. Saman kohtalon koki indigopensas maissa, joissa sitä kasvatettiin viljelmillä. Thüringenissä värimorsinkoa viljeltiin viimeksi vuonna 1912 Pferdingslebenissä Gothan piirikunnassa. Lukuisat Thüringenin allasalueen ja sen reunamien paikannimet ovat muistoina muinaisesta värimorsingon viljelystä. Kivisiä todisteita värimorsigon viljelystä ovat myllyjen jäänteet, kuten hiekka- tai kalkkikivestä valmistetut myllynkivet ja myllyn kivialustan osat. Näitä on viljelyn lakkaamisen jälkeen usein käytetty muihin tarkoituksiin. Ainoa alkuperäisessä kunnossa säilynyt morsinkomylly on Pferdingslebenissä Gothan piirikunnassa. Rekonstruoituja morsinkomyllyjä on tämän lisäksi kulttuurimuistomerkkeinä Erfurtin Egassa (Cyriakshurg), Tüttlebenissä (Gothan piirikunnassa), Bergsulzassa (Apoldan piirikunnassa) sekä Rohrbornissa (Sömmerdan piirikunnassa). Värimorsingon käsittelyyn käytettyjä rakennuksia on säilynyt Arnstadtissa ja Gothassa. Säilynyt on myös Molschlebenin morsinkotehdas Gothan piirikunnassa.  On paikallishistoriasta kiinnostuneiden asukkaiden ansiota, että on jälleen muistutettu mieliin, mikä merkitys värimorsingon viljelyllä oli Thüringenin kulttuurille ja taloudelle. Erfurtin viettäessä 1250-vuotispäiväänsä vuonna 1992 kaupungissa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen värimorsinkokokous. Thüringenin perinnekasvina värimorsingolla olisi sija myös 2000-luvun vaihteen maataloudessa yhtenä vaihtoehtoisena viljelykasvina luonnon raaka-aineita hyödynnettäessä.
Copyright: Dr. Lienhard Rösler, Saatbauverband Thüringen Saksankielestä suomentanut: Marjukka Mäkelä www.arkeo.net
Etusivulle	web design: marjukka mäkelä